— Se ei ole totta, se ei ole totta, huusi Rzepowa epätoivoissaan. — En ole tullut valittamaan, hän ei ikinä ole sanonut minulle pahaa sanaa. Oi Jeesus, oi elävän Jumalan suloiset haavat, joko tästä tulee maailman loppu!
Mutta, tuomioistuin kokoontui taasen ja lopulliseksi päätökseksi tuli, ettei Rzepa eikä hänen vaimonsa olleet saaneet aikaan mitään. Eikä siinä kyllä, vaan kiitettävässä virkainnossaan ja turvatakseen Rzepowan hengen, sulki korkea oikeus vielä Rzepan kahdeksi päiväksi sikolättiin. Jottei Rzepan päähän tulevaisuudessa enään johtuisi tällaisia synnillisiä ajatuksia, tuomittiin hän sitäpaitsi suorittamaan kaksi ruplaa viisikymmentä kopeekkaa hopeassa kansliakuluja.
Rzepa viskeli itseään raivoissaan ja sanoi ettei hän lähde sikolättiin. Kansliakuluja hän sensijaan maksoi kokonaista viisikymmentä ruplaa, sillä hän heitti kaikki kirjurilta saamansa rahat maahan ja huusi: "ottakoon kuka tahtoo!" Syntyi kauhea meteli. Kunnanpalvelija tuli kuljettamaan Rzepaa ulos, Rzepa häntä nyrkillään uhkaamaan, hän Rzepaa niskasta kiinni. Rzepowa nosti hirveän huudon, yksi lautamiehistä tarttui hänen kurkkuunsa, laahasi hänet ulos ovesta ja tyrkkäsi hyvää kyytiä pihalle; toiset lautamiehet auttoivat palvelijaa, joka tukasta talutti Rzepaa sikolättiin.
Sillaikaa kirjoitti kirjuri kirjoihin: "Wawrzon Rzepalta 1 r. 25 kop. hop. kansliakuluja."
Melkein tajuttomana kulki Rzepowa autiota mökkiään kohti. Hän ei ensinkään nähnyt mitä hänen eteensä sattui, vaan kompastui kiviin ja kantoihin.
— Voi! voi! voi! vaikeroi hän, väännellen käsiään.
Herrastuomari joka oli hyväsydäminen mies, asteli hiljalleen kapakkaan päin Gomulan kanssa.
— Minun käy totisesti sääli tuota vaimoa, virkkoi hän. —
Lahjoittaisinkohan heille vielä nelikon herneitä, vai kuinka arvelette?
VI.
Alhaison lapsi.