— Älä mene sinä, mies rukka, oma rakkaani, anna minun mennä. Sinä siellä joisit, käyttäytyisit sopimattomasti ja vaan pahentaisit asian.
Alussa Rzepa pani vastaan, mutta heti iltapäivällä hän läksi kapakkaan "tappamaan mielensä matoa." Sama tapahtui taas seuraavana päivänä. Hänen vaimonsa ei enään osannut ajatella minnekään päin, vaan heitti kaikki Jumalan haltuun ja läksi keskiviikkona Aasinkorvaan, lapsi sylissä.
Hevosta tarvittiin sinä päivänä työssä, hänen täytyi siis käydä jalkaisin. Hän läksi hyvissä ajoin, sillä Aasinkorvaan oli runsaasti kolme peninkulmaa. Hän toivoi tiellä tapaavansa hyviä ihmisiä, jotka sallisivat hänen istuutua rattailleen, mutta ei tullut vastaan ketään. Kello yhdeksän aikaan hän väsyneenä istuutui metsänlaitaan, söi leipäpalasen ja pari munaa, jotka oli pannut pieneen koppaan evääkseen ja jatkoi sitte matkaansa. Aurinko rupesi jo paahtamaan. Vihdoin saavutti hänet Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja, joka häkkirattailla oli kuljettamassa hanhia kaupunkiin. Rzepowa pyysi häntä ottamaan rattailleen.
— Jumal' avita, hyvä Rzepowa, vastasi Herszek, — tässä on jo sellainen kuorma, että hevonen tuskin jaksaa vetää minuakaan. Mutta otan kuitenkin, jos annatte guldenin.
Rzepowa muisti nyt köyttäneensä huivinsa kulmaan vain kuudenäyrin rahan. Hän tarjosi sitä paikalla juutalaiselle, mutta tämä virkkoi:
— Vai kuusi äyriä? Sellaista rahaa ei kukaan viitsi maastakaan nostaa, mikäs raha se on! Ehei!
Ja tämän sanottuaan hän tarttui ohjaksiin ja ajoi eteenpäin. Auringon paahde kävi yhä polttavammaksi, virtoina valui hiki pitkin Rzepowan ruumista, mutta hän koetti vaan rientää eteenpäin ja saavuttikin jo tunnin kuluttua Aasinkorvan.
Joka vähänkin osaa maantiedettä, tietää, että Pässinpään puolelta tullessa Aasinkorvaan, täytyy kulkea sen kirkon ohitse, joka nykyään on reformeeratun seurakunnan hallussa. Tässä kirkossa kuuluu joskus olleen merkillinen Jumalan Äidin kuva ja sentähden istuu sen ulkopuolella vielä nytkin joka sunnuntai kadun täydeltä kerjäläisiä, veisaten hengellisiä lauluja. Näin arkipäivänä ei kirkkoaitauksen sisäpuolella näkynyt kuin yksi ainoa kerjäläinen, mutta hän pisti paikalla rääsyjensä alta esiin paljaan jalan, jossa ei ollut varpaita ja ojentaen kätensä, jossa piteli kenkämusterasian kantta, lauloi:
"Oi, tahraton sa taivahainen,
Sa puhdas, pyhä, jumalainen!"
Kun hän huomasi jonkun astuvan ohitse, lakkasi hän laulamasta, mutta tyrkkäsi jalkaansa vieläkin ulomma ja huusi ikäänkuin olisi ollut nylkijöiden käsissä: