X.
Neron voitto.
Herszek oli nostanut Rzepowan raidan alta ja kuljettanut hänet Pässinpäähän. Tiellä olivat he kohdanneet Rzepan, joka nähdessään rajuilman likenevän, oli valjastanut hevosensa ja lähtenyt vaimoaan vastaan. Sen yön ja seuraavan päivän oli vaimo vuoteen omana, mutta toisena päivänä hän jo nousi hoitamaan sairasta lastaan. Kummitkin tulivat nyt taloon, polttivat vihityitä seppeleitä ja Cisowa, sepän vanha vaimo luki sairaalle, toisessa kädessään seula, toisessa musta kana. Lapsi rupesikin pian paranemaan, mutta Rzepa itse oli kaikkein tukalimmassa tilassa: hän kaasi tätä nykyä viinaa sisäänsä aivan määrättömästi, eikä kukaan tahtonut saada tulluksi aikaan hänen kanssaan. Kun Rzepowa rupesi tointumaan tainnoksistaan, kysyi hän paikalla lasta. Kumma kyllä ei Rzepa silloin antanut hänelle ystävällistä vastausta, vaan ärähti: "sinä vaan juoksentelet pitkin kaupunkia ja piru vie lapsen! Mutta kyllä sinut olisi hukka perinyt, jos sille jotakin olisi tapahtunut!" Nainen tunsi näiden kiittämättömien sanojen valavan kovaa katkeruutta mieleensä ja hän oli jo päästämäisillään särkevän sydämensä äänen puhumaan, mutta hän ei saanut suustaan muuta kuin: "Wawrzon!…" Ja siinä hän loi mieheensä katseen kyyneltensä läpi. Mutta mies hypähti äkkiä pystyyn kirstulta, jonka päällä oli istumassa. Hetkisen ajan pysyi hän ihan hiljaa, mutta sitte alkoi hän aivan muuttuneella äänellä:
— Oma Marysko, kultaseni, anna anteeksi sanani, olen loukannut sinua!
Rzepa itki ääneen ja heittäytyi suutelemaan vaimonsa jalkoja. Rzepowa säesti häntä itkullaan. Rzepa tunsi, ettei hän ansaitse tällaista vaimoa. Mutta tätä sopua ei kestänyt kauvan. Ärtyvänä haavana ärsytti suru heitä toisiaan vastaan. Kotiin palatessa ei Rzepa puhunut vaimolleen sanaakaan; hän vaikeni itsepintaisesti sekä juovuspäissään että selvänä, istuutui vaan kirstulle ja tuijotti siinä maahan kuin susi. Ja siinä hän istui tuntikausia ihan kuin kivettyneenä. Vaimo askaroitsi pirtissä kuten ennenkin, mutta vaieten. Vihdoin kun jompikumpi olisi tahtonutkin sanoa jotakin toiselle, niin ei puhe luistanut. He elivät yhdessä, mutta ikäänkuin olisivat kantaneet vihaa toisiaan kohtaan ja mökissä vallitsi haudan hiljaisuus. Mistä he olisivatkaan osanneet puhua, kun molemmat tiesivät, ettei apua voi tulla mistään ja että heidän kohtalonsa jo on ratkaistu. Muutamia päiviä sitte oli miehen päässä alkanut liikkua pahoja tuumia. Hän oli mennyt korvaripille pappi Czyzykin luo, mutta pappi ei antanut hänelle synninpäästöä, vaan käski palaamaan seuraavana päivänä. Määrättynä päivänä läksi Rzepa kapakkaan eikä kirkkoon. Ihmiset kuulivat hänen juovuspäissään sanovan, että jollei Jumala häntä auta, niin hän myy sielunsa pirulle. Siitä alkoivat ihmiset häntä väistellä. Hänen mökkiään painoi heidän silmissään kirous. He rupesivat jo huutamaan, että herrastuomari ja kirjuri ovat tehneet hyvän työn, sillä johan tuollainen roisto tuottaisi Jumalan vihan koko Pässinpään kylälle. Rzepowastakin tiesivät kylän ämmät kertoa kummallisia asioita.
Rzepalla sattui näihin aikoihin kaivo kuivumaan. Rzepowan piti siis noutaa vettä kylältä ja hänen täytyi aina kulkea kapakan ohi. Tiellä kuuli hän poikien puhuvan keskenään: "kas, kas sotamiehen akkaa!" Ja toinen poika virkkoi: "ei se ole sotamiehen akka vaan pirun akka!" Sanaa lausumatta jatkoi vaimo matkaansa, näki vaan että pojat tekivät ristinmerkin. Hän otti astiansa vettä täyteen ja kääntyi kotiinpäin. Kapakan edessä seisoi Szmul. Rzepowan nähdessään päästi hän paikalla hampaistaan porsliinisen piipun, joka oli riippunut partaa vasten.
— Rzepowa! sanoi hän.
— Mitä te tahdotte? sanoi Rzepowa vastaan ja pysähtyi.
Kapakoitsija jatkoi:
— Oletteko käynyt kunnan käräjissä?