Rzepowa tunsi käyvänsä kovin voimattomaksi.
— Auttakaa! ihmiset! huusi hän heikolla äänellä, mutta kukaan ei kuullut. Tuuli ajoi äänen takaisin kurkkuun ja tukahdutti hengityksen. Rzepowa tunsi, ettei hän pääse edemmäksi.
Hän otti huivin hartioiltaan, riisui röijynsä, esiliinansa, kaikki miltei paitaan asti, ja kääri lapsen niihin. Sitte hän nelinryömin laahautui itkuraidan alle, jonka oli huomannut likeisyydessä, laski lapsen oksien suojaan ja heittäytyi maahan sen viereen.
— Jumala! ota haltuusi minun sieluni! kuiskasi hän hiljaa.
Ja sulki silmänsä.
Rajuilmaa kesti vielä jonkun ajan, mutta vihdoin tyyntyi. Oli jo pimeä; repaleisten pilvien lomista alkoi pilkoittaa tähtiä. Itkuraidan alta häämöitti Rzepowan ruumis, liikkumattomana.
— Soh! kuului äkkiä ääni pimeydestä.
Hetken perästä erottautui jo rattaiden räminää ja loiskintaa, kun hevosen jalat astuivat vesilätäkköihin.
Herszek, Ovisalvan maitotalouden vuokraaja oli myynyt hanhensa kaupungissa ja palasi nyt kotiin.
Kun hän äkkäsi Rzepowan, laskeusi hän alas rattailtaan.