Nuori herra oli jo ajanut kohdalle ja huomannut tuntemattoman naisen ristin juurella:
— Vaimo, vaimo, huusi hän hänelle, — istukaa!
— Jumala teitä…
— Maahan, maahan tietysti!
Hehei! nuori herra Oscieszynski oli aika hulivili. Koko ympäristö hänet tunsi, sillä hän teki pieniä kepposia jokaiselle joka tiellä vastaan tuli. Kun Rzepowa oli saanut osansa, jatkoi hän matkaansa. Rzepowan korviin kuului selvästi sekä hänen että kotiopettajattaren nauru; sitte hän näki kuinka he rupesivat suutelemaan toisiaan. Vihdoin he kääsineen päivineen hävisivät kaukaiseen hämärään.
Rzepowa jäi yksin. Eipä turhaan sanota sananlaskussa, että "naista ja kilpikonnaa et saa tapetuksi kirveelläkään." Tunnin perästä hän taas nousi ylös ja vaikka jalat huojuivat, niin hän kulki eteenpäin!
— Mitä tämä lapsi rukka, tämä kultainen pääskynen on tehnyt, hyvä
Jumala? virkkoi hän tuontuostakin, painaen lasta rintaansa vastaan.
Mutta äkkiä hänet valtasi kuumehoure ja hän rupesi lavertelemaan kuin juopunut.
— Tyhjänä on töllissä kehto ja minun kultani otti pyssyn ja läksi sotaan.
Tuuli riisti myssyn hänen päästään; hänen kauniit hiuksensa hajaantuivat olkapäille ja jäivät liehumaan tuuleen. Äkkiä leimahti salama: ukkonen jyrähti niin likellä että tulikiven haju tuntui. Rzepowa istuutui ja hänen tajuntansa palasi. "Ja sana tuli lihaksi!" huudahti hän ja katseli taivasta, raivoisaa, armotonta, hirmuista… "Joka korkeimman suojeluksessa istuu", alkoi hän laulaa vapisevalla äänellä. Pahaa ennustava, vaskenkarvainen kajastus putosi pilvistä maahan. Rzepowa tuli metsään, mutta metsässä tuntui vielä pimeämmältä ja kauheammalta. Ajottain ei kuulunut muuta kuin kohinaa, oli kuin hongat kauhistuksissaan, valtaavalla kuiskeella olisivat kuiskanneet toisilleen: "mitä tästä tulee! Oi, auta Jumala!" Sitte kaikki taas hiljeni, mutta äkkiä oli metsän syvyydestä kuuluvinaan ääni. Rzepowan pintaa karmi. Varmaan siellä nyt peikko nauraa taikka paholainen tanssittaa väkiään. "Kunhan ei olisi metsää, kunhan ei olisi metsää!" ajatteli hän itsekseen. "Mutta metsän takana on mylly ja myllärin mökki!" Hän läksi nyt juoksemaan, pannen liikkeelle viimeiset voimansa ja työläästi vetäen ilmaa kuivaan suuhunsa: Taivas oli avannut kaikki sulkunsa hänen päänsä päällä: rakeensekaista vettä tuli kuin saavista kaatamalla; tuuli puhalsi sellaisella voimalla, että hongat taipuivat maahan saakka; metsä oli sumun, höyryn ja sadeaaltojen vallassa; tietä ei näy missään, puut kiertelevät pitkin maata, narisevat ja humisevat; oksat taittuvat rasahdellen. On pilkkosen pimeä yö.