Hän oli astunut reformeeratun kirkon ohitse ja kulki jo kaukana, maalaisvainioilla, kun hän äkkiä seisahtui, sillä juopunut mies tuli häntä vastaan.
Pilviä kerääntyi kerääntymistään taivaalle, ne näyttivät ennustavan rajuilmaa; tuontuostakin salamoi, mutta mies ei siitä välittänyt. Hän leikitteli takkinsa liepeillä, antaen niiden lepatella tuulessa, työnsi lakin toiselle korvalleen, hoippui vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja lauloi:
Mari juoksi
Tarhan luoksi,
Minä takaa
Naurishakaan.
Keppi kävi jalkaan,
Mari huutaa alkaa:
uu, uu!
Nähdessään Rzepowan, avasi hän sylinsä ja huusi:
— Tule tänne, henttu!
Hän oli jo tulemaisillaan halailemaan, mutta Rzepowa pakeni tiepuoleen. Mies perässä, mutta juopuneena ei hän päässyt pitkälle, ennenkuin teki kuperkeikan. Hän nousi paikalla, mutta ei enään ajanut takaa, heitti vaan kivellä perässä, jotta ilma vinkui. Rzepowan otsaan koski, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui polvilleen. Mutta samassa muisti hän lapsensa ja alkoi juosta pakoon. Vasta ristin viereen hän pysähtyi ja uskalsi katsoa taakseen: mies oli jo puolen virstan päässä ja kulki hoippuen kaupunkiin päin.
Äkkiä tunsi hän kaulallaan jotakin kummallisen lämmintä. Hän koetti kädellään, katseli sitte sormiaan ja huomasi niiden olevan veressä.
Hänen silmissään musteni, hän vaipui tiedotonna maahan.
Kun hän heräsi, huomasi hän nojaavansa ristiin. Kaukaa likenivät Oscieszynin kääsit ja niissä istuivat nuori herra Oscieszynski ja kartanon kotiopettajatar.
Herra Oscieszynski ei tuntenut Rzepowaa, mutta Rzepowa oli nähnyt hänet kirkossa; sentähden päätti hän juosta kääsejä vastaan ja rukoilla, että he Jumalan tähden ottaisivat edes lapsen mukaansa ennen rajuilman tuloa. Hän nostautui pystyyn, mutta ei voinut kävellä.