Päälliköllä oli todellakin paljon työtä, sillä sotamiesluettelojen kirjoittaminen oli jo alkanut ja piirikunnassakin oli paljon asioita hoidettavana. Eihän tuon naisen kanssa sitäpaitsi voinut puhua. Päällikkö kohautti olkapäitään.
— Sitä viinaa, sitä viinaa! lausui hän. — Ja nainen on nuori ja kaunis.
Sitte hän kääntyi Rzepowan puoleen ja hänen äänensä oli sellainen, että
Rzepowa olisi tahtonut vaipua maan alle.
— Kun nyt selviät, niin esitä asiasi oman kuntasi tuomioistuimelle, esittäköön tuomioistuin sen sitte minulle!
Päällikkö jatkoi kiireesti matkaansa ja herrat häärivät taas hänen ympärillään, huudahdellen: "korkeasti kunnioitettu herra päällikkö!" "Sananen vain, herra päällikkö!" "Armollinen herra päällikkö!"
Käytävä tyhjeni, kaikkialla vallitsi hiljaisuus, ainoastaan Rzepowan lapsi rupesi kitisemään. Vaimo heräsi kuin unesta, nousi, nosti lasta ja rupesi hyräilemään sille. Hänen äänensä tuntui niin ihmeellisen vieraalta.
— Aa! aa! aa!
Hän astui ulos talosta. Taivas oli peittynyt pilviin, metsän reunalla salamoi.
Ilma oli tukahduttavan raskas.
En koetakaan kuvata mitä Rzepowan mielessä liikkui, kun hän kulki reformeeratun kirkon sivutse, paluumatkalla Pässinpäähän. Jos neiti Jadwiga joutuisi sellaiseen tilaan, niin minä paikalla kirjoittaisin jännittävän romaanin, jolla pakoittaisin itsepintaisimmatkin positivistit uskomaan, että maailmassa vielä löytyy ihanteellisuutta. Mutta neiti Jadwigassa kehittyisi jokainen vaikutus itsetietoiseksi; hänen sielunsa epätoivoiset liikkeet olisivat esitettävät vastaavalla epätoivolla ajatuksissa ja sanoissa; ne tulisivat siten erittäin dramaatisiksi. Tämä tila: olla avuttomana, neuvottomana, ylivoiman murskaamana, tuntea haikeaa, syvää epätoivoa, olla lehtenä keskellä myrskyä, tietää ettei tule mitään pelastusta, ei taivaasta eikä maan päältä — tämä tila olisi varmaan saanut neiti Jadwigan sepittämään innostuneen yksinpuhelun. Eikä minun olisi muuta tarvinnut kuin panna se paperille, niin olisin tullut kuuluisaksi mieheksi. Entä Rzepowa? Kun yksinkertainen kansa kärsii, niin se vaan kärsii ja kärsii. Rzepowa kärsi kohtalon kovissa käsissä niinkuin lintu kituu ilkikurisen lapsen kynsissä. Hän asteli ajatuksiin vaipuneena, tuuli kiidätti häntä, hiki valui hänen otsaltaan ja pitkin ruumista. Vain kun kipeä lapsi välistä rupesi aukomaan suutaan ja läähättämään, ikäänkuin sinä hetkenä sammuakseen, puheli hän sille: "Jasek, pikku kultaseni, oma lintuseni!" ja painoi äidilliset huulensa lapsen polttavalle poskelle.