Kolmantena päivänä saavutti tauti viimein käännekohtansa, jonka jälkeen potilas tunsi itsensä huomattavasti paremmaksi. Hänen vuoteensa ääressä istuivat Helene ja Augustinowicz, jotka näyttivät kokonaan unohtaneen muun maailman. Hekin näyttivät aivan kuin Schwarzkin, palanneen jälleen elämään. Pieninkin rauhoittuva oire saattoi heidät riemusta säteilemään. Pian tuli Schwarz jälleen — ensi kerran sitten sairaalaan jouduttuaan — tuntoihinsa. Sattumalta oli Augustinowicz poissa huoneesta, ja potilaan katse osui, silmäluomensa kohoitettuaan, ensiksi Heleneen. Hän katsoi häntä hetkisen ja kesti tovin ennenkuin hän sai kootuksi ajatuksensa. Sitten hän tunsi Helenen ja hymyili hänelle. Tuo hymy oli tosin pakoitettua ja surullista, mutta se saattoi ilonkyyneleiden vuotamaan Helenen silmistä.
Kuitenkin oli Augustinowicz palattuaan huomaavinaan, että Helenen läsnäolo kiihoitti potilasta. Schwarzin katse oli yhä kiintynyt häneen ja seurasi jokaista hänen pienintäkin liikettänsä, huulien vavahdellessa alinomaa. Augustinowicz pelkäsi uuden kohtauksen olevan tulossa. Iltapuolella kohosi kuume niinkuin tavallista, kuitenkin vaipui Schwarz rauhoittavaan uneen, ja Augustinowicz kehoitti Heleneä palaamaan kotiinsa. Nuori rouva, joka muuten aina oli niin lempeä ja taipuvainen, kieltäytyi nyt kuitenkin jyrkästi lähtemästä, sanoen päättäväisesti:
— Minä en jätä häntä silmänräpäykseksikään. Augustinowicz istahti jakkaralle huoneen peränurkkaan.
Hän koetti ajatella lähestyvää tutkintoansa, mutta hänen päähänsä alkoi koskea, silmäluomet värähtelivät, pää vaipui alas ja hän nukahti, mutta havahtui kohta jälleen.
— Nukkuuko hän? — kysyi hän, katsahtaen Schwarziin.
— Hän näyttää hiukan kiihoittuneelta, mutta nukkuu kuitenkin, — vastasi
Helene.
Augustinowicz vaipui jälleen unenhorrokseen, mutta havahtui äkkiä Helenen voimakkaaseen huutoon. Potilas oli ankaran kuumepuuskan vallassa kohottautunut vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat punaiset, silmät loistivat, ja hän työnsi pois käden, jonka Helene hänelle ojensi.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Augustinowicz. Hän näki kuinka Helene vapisi koko ruumiiltaan.
— Sääli minua… älä minua kiusaa! — ähkyi Schwarz kuumeisella äänellä. — Niin, minä tiedän, että sinä olet surmannut Gustavin ja tahdot ottaa minutkin hengiltä!
Nääntyneenä vaipui hän jälleen vuoteeseen ja sopersi: