— Marie, rakas Marie, tule auttamaan! Augustinowicz tarttui Helenen käteen ja veti hänet pois huoneesta. Kun hän hetkisen kuluttua palasi, oli hän kalmankalpea ja suuret hikipisarat helmeilivät hänen otsallaan.
Tuo olento ei häntä surmaa! — mumisi hän itseksensä.
* * * * *
Helene palasi epätoivoissaan ulos. Schwarzin sanat olivat paljastaneet hänelle monta seikkaa, joista hän ei tähän saakka ollut ollut selvillä. Päämäärää vailla samoili hän yöllä pitkin katuja. Ajatukset polttivat hänen päässänsä kuin tuli, tai oikeammin, hänellä ei ollut enää mitään ajatuksia, ja rautainen ratas repi hänen aivojansa.
Tuhannet lamput valaisivat kauniisti kaupunkia. Kaikista ikkunoista loisti suloinen valo, joka lisäsi illan rauhallisuutta. Helene jatkoi jatkamistaan matkaansa. Ihmiset tungeskelivat kaduilla, toiset kääntyivät katsomaan taakseen nuorta rouvaa, lähestyipä eräs ylioppilas nauraen häntä, mutta poistui heti kauhistuneena, kohdattuaan hänen katseensa. Ja hän riensi yhä eteenpäin.
Viimein muuttuivat kadut kujiksi, ja kaikkialla oli autiota ja tyhjää. Nyt ei näkynyt enää valaistuja ikkunoita; ihmispoloiset, jotka täällä asuivat, nukahtivat päivän mukana ja kärsivät samaten. Siellä täällä lepatti katulyhdyn liekki ja askeleiden kaiku kumahteli hiljaisuudessa.
Yö oli kostea, mutta lämmin, ilmassa oli jotakin painostavaa. Dnjepr-joelta puhalsi lauha tuuli ja kostea sumu laskeutui Helenen vaatteille ja hiuksiin.
Nuori nainen riensi yhä vaan eteenpäin. Hänestä tuntui kuin taivaan tuli olisi laskeutunut hänen päähänsä rintaansa ja koko ruumiiseensa. Pienet tulenlieskat tanssivat hänen silmissään ja nuo lieskat saivat vuorotellen Gustavin ja Schwarzin muodon. Eteenpäin rientäessään oli hän kadottanut liinansa, ja kosteus irroitti hänen hiuksensa. Pari kertaa kompastui hän kiveen ja oli vähällä kaatua. Kuitenkin riensi hän yhä eteenpäin, tuntematta minkäänlaista rasitusta tai väsymystä, hän ei tuntenut enää muuta kuin tulen, joka häntä poltti.
Hänen silmänsä sumenivat ja jalkansa horjuivat, hän hengästyi, mutta riensi kuitenkin eteenpäin lian peittämänä. Maa hänen jalkojensa alla kävi yhä kosteammaksi. Jo kuului selvästi aaltojen loiskina, niiden levoton ja surumielinen laulu, ja pian oli Helene joen rannalla.
Siihen hän pysähtyi hetkeksi, sitten sulki hän silmänsä ja heittäytyi aaltoihin. Samassa kuului loiskahdus ja hiljainen, tukahdutettu huuto, onnettoman viimeinen huudahdus. Sitten vallitsi taas rauhallinen, synkkä, tähdetön yö.