KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Schwarzin tila parani päivä päivältä. Vielä ei saattanut sanoa, kauanko toipuminen veisi aikaa, siksi heikko hän oli, mutta että hän toipuisi taudista, siitä ei enää ollut epäilystä.
Augustinowicz teki voitavansa lyhentääksensä ystävänsä pitkiä sairaudenhetkiä, kuitenkaan ei hän voinut parhaalla tahdollaankaan saavuttaa entistä hilpeyttänsä. Viimeaikaiset kokemukset olivat tehneet hänet vakavaksi, vaiteliaaksi ja miettiväiseksi. Mikään ei enää kiinnittänyt hänen mieltänsä, eivät ihmiset eivätkä asiat. Sitten Schwarzin sairastumisen ei hän ollut käynyt kertaakaan Witzbergien luona, ja kun rouva Witzberg oli tyttärineen käynyt sairaalassa tiedustelemassa Schwarzin vointia, oli hän vaihtanut tuskin sanaakaan suloisen Malinkan kanssa. Mutta vielä merkittävämmät olivat ne muutokset, jotka viimeisen kuukauden aikana olivat tapahtuneet Schwarzissa ja hänen luonteessaan. Noustuaan tuon kauhistuttavan kuukauden jälkeen vuoteestaan, oli hän kirjaimellisesti muuttunut toiseksi ihmiseksi. Entisestä elinvoimasta, tarmosta ja luonteenlujuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja puhe vaivaloista ja epävarmaa. Vaikka Augustinowicz olisikin tahtonut lukea tämän tilan toipumisajan laskuun, niin täytyi hänen kuitenkin panna merkille ystävässään tapahtunut, syvällekäypä muutos, jota ei täydellinen parantuminenkaan voinut saada poistetuksi. Ennen kaikkea huomasi hän ystävänsä koko olemuksessa eräänlaisen välinpitämättömyyden ja masentuneisuuden, joka muodosti räikeän vastakohdan hänen entisen reippautensa ja elämänhalunsa välille. Näytti siltä kuin Schwarz olisi jälleen alkanut miettiä ja pohtia, kuitenkin asettuen tässä suhteessa aivan toiselle näkökannalle kuin ennen.
Kaikki tunne näytti hänestä kokonaan kadonneen. Hänen henkensä oli suurimmaksi osaksi saavuttanut takaisin entisen joustavuutensa, mutta ei ollut enää olemassa mitään, joka olisi kiinnittänyt hänen mieltänsä. Tuo miesparka oli ystävänsä silmissä surkea olento. Hän oli muuttunut kaljupäiseksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet ja hänen ennen niin tulisissa silmissään oli nyt sammunut katse. Levätessään vuoteessaan tai istuessaan nojatuolissaan oli hän usein tuntimääriä liikkumattomana ja tuijotti kattoon tai nukkui. Vieraskäynnit eivät tuottaneet hänelle virkistystä, vaan väsymystä. Kaikki tämä huolestutti kelpo Augustinowicziä mitä suurimmassa määrässä. Hän huomasi potilaan ruumiillisten voimien palaavan melko nopeasti, kun sitävastoin henkisessä tilassa saattoi tuskin huomata pienintäkään muutosta. Ylioppilas huokasi, ajatellessaan millainen Schwarz oli ollut ennen, ja hän teki kaikki minkä tehdä voi herättääksensä hänet, mutta kaikki hänen ponnistelunsa raukesivat tyhjiin.
Eräänä päivänä Augustinowicz istui ystävänsä vuoteen jalkopäässä ja luki ääneen "Kamelianaista". Schwarz lepäsi selällään ja tuijotti tavallisuuden mukaan kattoon. Hänen ajatuksensa olivat muualla tai sitten hän ei ajatellut mitään. Hetkisen kuluttua alkoi hänen kasvoillaan näyttäytyä väsymyksen merkkejä. Augustinowicz keskeytti lukemisensa.
— Sinä tahdot kai nukkua, ystäväni?
— En, mutta kirjasi ikävystyttää minua.
— Mutta se käsittelee sangen mielenkiintoista kysymystä. Sellaisten naisten kohtalo…
— Mitä sellaiset naiset minua liikuttavat! Augustinowicz vaikeni.
Hetkistä myöhemmin kysyi Schwarz:
— Entä Helene, onko hän käynyt täällä?