He istuivat penkille, Augustinowicz otti mukavan asennon ja sanoi hilpeällä äänellä:
— Niin, niin, ystäväni, jo kolme kuukautta sitten olisi meillä pitänyt olla nämä tohtoridiploomit. Mutta nythän ne meillä ovat taskussamme.
— Niin, ja nyt meillä on syksy, — jatkoi Schwarz ja kohenteli kepillään maassa viruvia kellastuneita lehtiä.
— Lehdet putoilevat puista ja linnut pakenevat etelään, — virkkoi Augustinowicz, sitten hän osoitti erään puunlatvan yläpuolella leijailevaa pääskysparvea ja jatkoi:
— No, eikö sinua haluta seurata noiden valon airueiden esimerkkiä?
— Kuinka niin?
— Etkö halua lähteä Mustanmeren rannalle, Odessaan?
Schwarz antoi päänsä vaipua alas, eikä vastannut pitkään aikaan mitään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, näkyi hänen kasvoillansa syvä epätoivo.
— Ystävä parkani, — mumisi hän, — minähän en enää rakasta häntä!
Saman päivän iltana sanoi Augustinowicz Schwarzille;