Ensi kerran elämässään huomasi Schwarz, mitä intohimo on, kun se valtaa nuoren sydämen. Kalpea, laiha, sairaaloinen, käyräselkäinen Gustav näytti hänestä nyt ruumiillistuneelta elinvoimalta.
— Hyvät herrat, — huudahti samassa muuan nuori mies, — kohta on puoliyö käsissä ja useampien meistä täytyy työskennellä vielä ennen nukkumaan menoa. Virittäkäämme sentähden vielä jäähyväislaulumme ja sanokaamme sitten toisillemme hyvää yötä.
Parraton ylioppilas, joka istui pianon ääressä, löi muutaman akordin, ja joukko nuorekkaita ääniä viritti "Gaudeamuksen".
Schwarz lähestyi pianoa. Hän seisoi varjossa, mutta katossa riippuvan lampun valo varjosti kuitenkin selvästi hänen piirteensä seinälle. Äkkiä huomasi nuori leski tämän varjokuvan; heti nousi tuo onneton tuoliltansa ja ojensi Schwarzia kohden käsivartensa, huudahtaen:
— Paul! Paul! Vihdoinkin löydän sinut jälleen! Hänen äänessään kuvastui ilo, toivo ja jälleenheräämisen riemu.
Tuota huutoa seurasi syvä hiljaisuus. Kaikkien katseet kääntyivät Schwarziin, ja ne ylioppilaista, jotka olivat tunteneet Potkanskyn, huomasivat kauhuksensa, että Schwarzin suuri ja voimakasrakenteinen vartalo todella muistutti suuresti edesmenneen olemusta. —
— Enkä minä tullut ajatelleeksikaan tuota yhdennäköisyyttä, — mumisi Gustav, saatettuansa nuoren lesken kotiin ja astellessansa surumielisenä asuntoansa kohti… — Jumalan kiitos, kuume on ohi, mutta taudin käännekohtaa riittää vielä… Joseph on todellakin hänen näköisensä… Tuhat tulimmaista!… Ja tuo yskäkin kun vaivaa minua tänään enemmän kuin tavallisesti!
TOINEN LUKU.
Schwarz epäröi kauan mille alalle antautuisi ja mitä luentoja alkaisi seurata.
— Olen vannonut itselleni, että käytän elämäni mahdollisimman hyödyllisesti, — vastasi hän, kun häneltä kysyttiin, mille alalle hän aikoi antautua. — Tahdon ensin rauhassa miettiä asiaa ennenkuin teen päätökseni.