Onnettomuuden taakka miltei näännytti Gustavin allensa; hän vaipui syviin mietteisiin ja käveli nopein askelin eteenpäin, kunnes hän äkkiä kuuli tutun äänen loilottavan iloista laulua. Hän kääntyi ympäri ja huomasi Augustinowiczin kävelevän erään toverinsa kanssa käsikoukkua.
— Hei, Gustav, minne matka? — kysyi Augustinowicz.
— Minnekö matka?… niin, todellakin, minä… — hän katsoi kelloansa.
— On vielä liian aikaista mennä Helenan luokse, — arveli hän itseksensä, lisäten sitten ääneen:
— Menen klubille.
— Voi, voi! — huudahti Augustinowicz, kohottaen kätensä taivasta kohti. Sitten hän alkoi, välittämättä kadulla kulkevista, lausua äänekkäästi, suuria eleitä tehden:
— Suruharsot ne peittävät linnaa — nuoret seppeliä kantavat.
Rikkaruohot ne versovat kilpaa — koirat portilla ulvovat.
— Meillä ei ole enää mitään tekemistä ravintolassa, — sanoi toinen ylioppilaista Gustaville.
— Kuinka niin?