— Ja missä sitten saan puhutella häntä? — kysyi hän Gustavilta rukoilevalla äänellä, ja kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän:
— Minä tahdon nähdä hänet jälleen, joko täällä tahi jossakin muualla. Ainoastaan hän palauttaa mieleeni Paulin kuvan. Herra Gustav, toimittakaa niin, että saan jälleen nähdä hänet.
Gustav ei vastannut vieläkään. Nuoren rouvan sokea itsekkyys loukkasi häntä syvästi. — Ei, — ajatteli hän — minä en ole niin hölmö, että turmelisin uudestaan onneni! — Ja kun Helene rukoili häntä, puri hän kieltänsä, voidakseen pysyä vaiti.
— Herra Gustav, miksi en siis saa nähdä häntä enää? Miksi tuomitsette minut sellaiseen tuskaan?
Jääkylmä hiki kihosi Gustavin otsalle. Hän pyyhkäisi sen pois vapisevalla kädellänsä ja päätti viimein vastata:
— En millään muotoa tahdo tuomita teitä minkäänlaisiin tuskiin, mutta…
Hänen äänensä tukahtui, hänen täytyi panna kaikki voimansa liikkeelle, voidakseen pidättäytyä heittäytymästä Helenen jalkoihin ja olla huudahtamatta hänelle:
— Minä rakastan sinua! Etkö sinä sitten sitä näe?
— Mutta hän sanoi ainoastaan matalalla äänellä:
— Schwarz itse ei tahdo enää tulla.