— Kuinka on rouva Potkanskyn laita? — kysyi hän palvelustytöltä.
— Hyvin, mutta hän kävelee herkeämättä edestakaisin huoneessaan ja puhuu itsekseen, — vastasi palvelijatar.
Gustav astui sisälle. Nuoren lesken asunto käsitti kaksi pientä huonetta, joiden ikkunat olivat puutarhaan päin. Toinen oli salina, toinen makuukamarina, ja viimeksi mainittuun astui nyt Gustav.
Huoneen eräässä nurkkauksessa oli valkosella liinalla peitetty pöytä ja sillä kaksi kuvaa; toinen niistä esitti kookasta, kaunista, älykkään näköistä nuorta miestä ja toinen nuorta naista, — Heleneä itseään — lapsi sylissä.
Toisessa nurkkauksessa oli kaksi suurehkoa vuodetta ja niiden välissä kätkyt. Kerran siinä oli levännyt iloisesti hymyilevä lapsonen, nyt se oli tyhjä. Vihreä vuodepeite, jota viimeiset auringonsäteet valaisivat, näytti liikkuvan, ja joka hetki odotti, että kätkyeestä työntyisi esiin äitiään huutavan pienokaisen pieni valkoinen käsi. Naapuripuutarhassa kasvavien akaasiapuiden lehdet loivat tummat varjonsa lattialle, jolla silloin tällöin leiskahti valopilkku, tuulen liikuttaessa puiden lehviä. Kuinka usein tuossa huoneessa olikaan kajahdellut iloinen nauru, Potkanskyn illalla palattua kotiin ja laskettua toisen kätensä vaimonsa vyötäröille ja toisella työnnettyään syrjään vaaleat kiharat hänen otsaltansa sitä suudellakseen. Kuinka rauhallinen ja onnellinen noiden nuorten ihmisten elämä olikaan ollut; kuinka onnellisia he olivatkaan olleet, seisoessaan ikkunan ääressä, toisiinsa nojautueinaa, rinta vasten rintaa. Sitten olivat he molemmat äkkiä rientäneet kätkyen ääreen, jossa pienokainen oli nostanut pienet jalkansa pystyyn ja tervehti mitä suloisimmalla hymyllänsä ihastuneita vanhempiansa. — Tuosta kaikesta ei ollut nyt jälkeäkään, kolkko yksinäisyys vallitsi nyt pienessä huoneessa.
Samanlaisen yksinäisen ja tyhjän vaikutuksen teki pieni salikin. Se oli valoisa ja puhdas ja sillä oli poroporvarillisen hienouden leima. Kaikki oli samassa kunnossa kuin Potkanskyn eläessä, ja vain Gustav olisi tietänyt kertoa, mitenkä leski saattoi miehensä kuoleman jälkeen maksaa vuokransa ja huolehtia elatuksestaan.
Joka kerta kuin Gustav tuli taloon, puistatti häntä päästä kantapäihin asti ja hän tunsi sydämmessään raskasta painostusta. Mutta hän miltei nautti tuosta painostuksesta. Hänen rintansa kohosi korkeammalle ja kaikki vaivalla pidätetyt toiveet ja unelmat heräsivät hänessä eloon.
Nuori leski oli tänä iltana kalpeampi kuin tavallisesti. Hänen piirteensä kuvastuivat ikäänkuin varjokuvana ikkuna-aukossa. Toisessa kädessä hänellä oli kampa, toisessa pieni hopeakehyksinen kuvastin. Hänen valloillaan olevat suortuvansa aaltoilivat kepeinä valkoisella otsalla ja laskeutuivat hurmaavasti hänen hartioillensa. Hän nyökkäsi päällänsä ystävällisesti Gustaville ja vieno hymy valaisi hänen kasvojansa.
Verkalleen näytti järki palaavan. Äkillinen ja odottamaton mielenliikutus, jonka Schwarzin näkeminen oli hänessä saanut aikaan, oli herättänyt hänet horrostilastaan. Hänen oli vaikea muistaa, oliko hänen miehensä nimi Potkansky vai Schwarz, siihen määrin olivat noiden molempien miesten kasvot sulaneet yhteen hänen poloisissa aivoissaan. Sentähden hän odotti, senjälkeen kuin Gustav oli tuonut ystävänsä hänen luoksensa, joka ilta tuskallisella jännityksellä tuon miehen tuloa, joka loihti jälleen esille kuvan hänen menneestä onnestaan. Hän ei tahtonut Schwarzia itseään, vaan kaipasi ainoastaan muistoa, jonka tämä hänessä herätti; mutta juuri sentähden oli Schwarzin läsnäolo käynyt hänelle välttämättömyydeksi.
Gustavin ilmoitettua nyt hänelle toverinsa päätöksen, kävi tuskallinen väristys läpi koko hänen ruumiinsa ja hänen suortuvansa aaltoilivat sinne tänne kuin kultainen joki.