Sitäpaitsi olivat muutkin seikat lujittaneet heidän ystävyyttänsä. Wassilkiewicz oli ystävänsä pyynnöstä saapunut viettämään osan lomastaan tämän vanhempien luona, siellä hän oli tutustunut Karwowskyn sisareen, rumaan, sairaaloiseen ja heikkoon nuoreen tyttöön, jonka näennäisesti kylmän kuoren alla piili hyvä sydän. Tyttösessä oli syttynyt hiljainen, mutta harras rakkaus liettualaiseen, ja tämä rakkaus kohtasi pian vastarakkautta. Vanhukset eivät tietäneet asiasta mitään, mutta mikäli saattoi arvata, ei tuo viaton rakkaus tulisi kohtaamaan heidän puoleltaan mitään vastusta. Heidän tyttärensä oli ruma ja Wassilkiewicz oli luotettava, kelpo nuorukainen; eroavaisuus heidän yhteiskunnallisen asemansa välillä tasottui siten joten kuten. Sitäpaitsi eivät Karwowskyn vanhemmat olisi millään ehdolla tahtoneet riistää pojaltansa toveria, joka oli niin monella tavalla osoittanut hänelle uhrautuvaa ystävällisyyttä. Wassilkiewicz omisti vielä toisenkin hyveen: hän rakasti suuresti vanhempiansa, jotka elivät Liettuassa ja olivat köyhiä. Isä oli ollut metsänvartija, asuen yhä vielä kurjassa hökkelissään keskellä metsää, lähellä suurta järveä; taru kertoi, että tuolla yksinäisellä paikalla oleskeli myöskin paholainen, mutta se ei koskaan tehnyt mitään pahaa noille hyville, vanhoille ihmisille. Siellä oli Wassilkiewicz syntynyt. Lapsena hän oli siellä kalastellut; pyydystellyt villisorsia ja laskenut verkkonsa rannan kaislikkoon. Luonto oli ollut hänen kasvattajansa ja linnut, puut ja aallot olivat olleet hänen neuvonantajiaan. Vartuttuaan suuremmaksi, oli hänen isänsä opettanut hänet lukemaan; sitten oli vanhus ottanut eräästä kaapista muutamia hopeakolikoita, joiden avulla poika pääsi kimnaasioon; nyt oli nuorukaiselle koittanut ankara aika, mutta hän oli päättänyt saavuttaa päämääränsä ja pysyi päätöksessään. Ankaran työn ja monien kieltäymyksien kautta hän oli päässyt yliopistoon saakka. Mutta hän ei hetkeksikään unohtanut rakkaita vanhempiansa, ja nämä puolestaan ajattelivat häntä alinomaa. Heidän ainoana ilonansa oli odottaa päivää, jolloin heidän poikansa saapuisi kotiin viettämään lomaansa. Viisi kuukautta he odottivat ja viisi kuukautta he elivät muistellen mitä hän oli kotona ollessaan puhunut. Toisinaan seurasi Karwowskykin mukana ja vanhukset rakastivat häntäkin ja hellivät kaikin tavoin. Eräänä iltana ystävysten saavuttua kotiin pitkältä metsäkävelyltä, kuulivat he jo levolle käyneiden vanhusten keskustelevan heistä ennen nukkumistansa:
— Tuo Karwowsky on sentään kaunis ihminen, — sanoi isä.
— Niinpä kyllä, mutta meidän poikamme on vielä kauniimpi. —
Tällaisia olivat nuo molemmat nuoret toverukset, jotka keräsivät Kiowassa ympärillensä joukon ylioppilaita. Huone, jossa miltei alituisesti loimusi takkavalkea, ei korvannut ainoastaan kapakkaa, vaan oli muuttunut siksi kirjalliseksi keskustaksi, jonka Augustinowicz oli turhaan koettanut klubissa aikaan saada. Kaikki, joilla oli hiukankin taipumusta runouteen, esittelivät siellä tekeleitänsä. Pitkät syysillat muuttuivat siellä todellisiksi kirjallisiksi juhlahetkiksi, joissa, paitsi molempia isäntiä, Schwarz ja Augustinowicz olivat johtajina.
Schwarz oli usein yrittänyt kirjoitella, mutta hänellä ei ollut taipumusta. Häneltä puuttui keksimiskyky, eikä hän kyennyt ajatuksissaan kehräämään mielikuvituksen kultaista lankaa. Sitävastoin hän kykeni älykkäästi ja henkevästi arvostelemaan ja erittelemään asioita. Luettuaan ääneen oman sepustuksensa kaikkien kuullen ja eriteltyään virheitä, täytyi jokaisen ihailla häntä. Hän käytti samaa mittakaavaa toisten teoksia arvostellessaan ja häntä pidettiin yleensä hyvin ankarana, joten kaikki häntä kunnioittivat, vieläpä pelkäsivätkin. Nuoret kuutamorunoilijat varsinkin tunsivat häntä kohtaan kunnioituksensekaista pelkoa, ja kun hän otti arvostellaksensa heidän tekeleitänsä, osoittautuivat ne melko köykäisiksi.
Eloisalla lennokkuudella kuvaili Wassilkiewicz kotiseutunsa metsiä ja Liettuan synkkiä järviä. Karwowsky kirjoitteli silloin tällöin pieniä runoja, joissa kastepisarat, kyyneleet ja huokaukset puhelivat keskenänsä kuin elävät olennot. Mutta yksikään noista nuorista miehistä ei ollut Augustinowiczin kaltainen. Monesti hän saapui näihin istuntoihin ilmeisesti päihtyneenä, taskut täynnä hajanaisia paperilappusia ja käsissä rasva- ja mustetahroja; mutta heti kun hän alkoi lukea, unohdettiin kaikki; jokainen höristi korviansa ja antautui kuuntelemaan häntä. Itsekin hän näytti vilkastuvan ja havahtuvan ja hänen suustansa tulvehti vuolaana kauniita, selviä ajatuksia kuin säteitä hiotusta jalokivestä. Kun hän puhui rakkaudesta, sykkivät sydämet kiihkeämmin ja kun hän vaipui hellään, intohimoiseen kaihomielisyyteen, niin luuli hengittävänsä ruusu- ja myrhamikylläistä ilmaa. Kaikista nuorukaisista oli Augustinowicz lahjakkain: hän yksin pystyi pukemaan tunteensa kauniiksi sanoiksi, eikä välittänyt vähääkään siitä, kuinka vähän hänen tunteensa olivat sopusoinnussa hänen elintapojensa ja luonteensa kanssa.
Gustav kävi ani harvoin näissä kokouksissa; hän ei pitänyt Karwowskystä siksi, että kaikki toiset pitivät hänestä. Kuta ankarammaksi elämä kävi häntä kohtaan, kuta enemmän hän kärsi onnettomasta rakkaudestansa, sitä kärttyisämmäksi ja katkerammaksi hän kävi. Hän alkoi vaistomaisesti vihata jokaista, joka omisti enemmän kuin hän. Heidän onnensa loukkasi häntä, ja niin hän eristäytyi tovereistansa mahdollisimman paljon; heidän säälinsäkin tympäisi häntä, se tuntui hänestä nöyryyttävältä. Sitäpaitsi hän tiesi, että Schwarz kävi noissa illanvietoissa, ja hän tahtoi niin paljon kuin suinkin mahdollista karttaa häntä.
Sillä aikaa kiusasi leski häntä entistä enemmän pyynnöillänsä saada tavata Schwarzia. Gustav näki kuinka tuossa naispoloisessa tapahtui nopea, täydelliseen epätoivoon johtava kehitys. Pienestä pitäen intohimoisena ja pitkäaikaisen kieltäymyksen kiihoittamana Helene kaihosi yhä Schwarzia; mutta nyt hän ei rakastanut hänessä enää miehensä muistoa, vaan häntä itseänsä. Hänen rakkautensa oli saanut uuden muodon.
— Kävi kuinka kävi, — ajatteli Gustav itseksensä, — mutta minä en vie Schwarzia enää hänen luoksensa. En tahdo lyhyenä elinaikanani enää turmella rauhaani.
Tuota rauhaa Gustav etsi työstänsä; mutta työ rasitti häntä, lievittämättä hänen tuskaansa. Onnellinen hän oli ainoastaan öisin nukkuessansa. Eräänä yönä hän oli unessa suutelevinansa Helenen kättä, hän tunsi tuon kalliin käden kosketuksen polttavilla huulillansa.