Silloin hän heräsi, ja tuskat tuiversivat häntä jälleen.
Hän näki Helenen joka päivä, hän eli hänen läheisyydessään, ja aina eroitti heitä kuitenkin syvä kuilu. Hän laihtui yhä enemmän, hänen ihonsa muuttui yhä kalpeammaksi ja poskensa kuoppaisemmiksi. Ainoastaan hänen kuumeenkiiltoiset silmänsä kuvastivat lannistamatonta tahdonlujuutta.
VIIDES LUKU.
Schwarz asui yhä edelleenkin Gustavin luona; mutta nuorukaisten välit kävivät päivä päivältä yhä kireämmiksi.
Palatessaan eräänä päivänä kotiinsa, tapasi hän toverinsa pakkaamassa matka-arkkuansa. Sanaakaan sanomatta jatkoi Schwarz työtänsä; saatuaan sen valmiiksi, sanoi hän Gustaville:
— Hyvästi, Gustav, minä muutan!
Gustav ojensi hänelle kätensä sanaakaan sanomatta, ja niin he erosivat.
Kadulla Schwarz tapasi Wassilkiewiczin.
— Mitä nyt? — kysyi tämä. — Muutatko sinä majaa?
— Sinähän tiedät, millainen suhde minun ja Gustavin välillä vallitsee, — vastasi Schwarz. — Ajattele itse, saatoinko jäädä pitemmäksi aikaa hänen luoksensa.
— Niinpä kyllä, mutta jättää hänet nyt, ja tilaan, jossa hän par'aikaa on…