Ylioppilaspiireissä vallitsi kiihtynyt mieliala, vaikkakaan kukaan ei uskaltanut ryhtyä Augustinowiczia puolustamaan; Schwarz yksin oli päättänyt pelastaa toverinsa.
— Te aiotte ajaa hänet ulos ovesta, — sanoi hän, kääntyen tuomioistuimen puoleen. — Pelkäätte hänen läsnäolonsa häpäisevän yliopistoa. Mutta ettekö huomaa, että sitä kohtaa kuitenkin häpeätte, vaikka te karkoitattekin hänet? Mihin hän ryhtyisi, mistä hän eläisi? Oletteko myöskin ottaneet selvän, miksi hän on niin syvälle vajonnut? Kysykää häneltä, onko hänellä ollut kunnollista syötävää tänne tulonsa jälkeen. Olemmehan tovereita keskenämme. Katsokaa, onko hänellä kumpaisessakaan saappaassaan ehjiä pohjia, jos niin on, niin olen valmis tuomitsemaan hänet kanssanne. Minun mielestäni on meidän velvollisuutemme pelastaa hänet, mutta ei tuomita. Pelastakaa hänet, antakaa hänelle anteeksi, ja tästä lähin olen minä vastaava hänestä.
Tätä puhetta seurasi tavaton hälinä. Wassilkiewicz kannatti ja tuki Schwarzia vaikutusvallallaan, kun toiset sitävastoin yhä edelleenkin vaativat Augustinowiczin karkoittamista. Asiasta ei voitu päästä yksimielisyyteen, Viimein nousi Schwarz eräälle penkille ja huudahti Augustinowiczille:
— Kas niin, vanha ystävä, sinä saat anteeksi hairahduksesi. Kohota jälleen pääsi ja seuraa minua!
Sitten hän poistui huoneesta tyytyväisenä käsiään hykerrellen ja ajatellen:
— Olisi todellakin ollut vahinko, jos olisimme menettäneet opistomme parhaimman pään.
— Schwarz, miksi sinä pelastit minut? — kysyi hänen rinnallansa kulkeva
Augustinowicz.
Schwarz katsoi häneen ankarasti ja sanoi:
— Pakkaa tavarasi; sinä tulet ensi yöksi minun luokseni. —
Samana iltana oli Helene Potkanskyn asunnossa sattunut myöskin muuan tapaus.