Helene oli, niinkuin jo olemme huomanneet, merkillinen olento; hän ei voinut elää, olematta kokonaan yhden ainoan tunteen vallassa. Ensi kerralla oli onni suosinut häntä; hän oli omistanut koko sielunsa ja ruumiinsa miehellensä ja ollut hänelle mallivaimona. Nyt oli Schwarz vallannut hänen sydämensä, eikä Helene ollut nähnyt häntä kuukausiin. Päivä päivältä hänen kaihonsa muuttui yhä voimakkaammaksi, Gustavin vastarinnan kiihtyessä kiihtymistään.
— Ellette tuo häntä luokseni, niin lähden itse noutamaan häntä, — sanoi Helene. — Gustav, minä rukoilen teitä polvillani, antakaa hänet minulle takaisin. Sanotte, että mieheni on pyytänyt teitä pitämään minua silmällä… no niin, rukoilen teitä hänen nimessään… Jumalani, Jumalani, mitä minä puhun! Mutta ettekö sitten ymmärrä, kuinka minä kärsin?… Te ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!
— Koskaan rakastanut? — sopersi Gustav vapisevalla äänellä; —… niin, olette ehkä oikeassa… Ette siis ole nähnyt ettekä ymmärtänyt mitään? Ette siis tiedä, että minä olen rakastanut teitä ensi hetkestä saakka kaikella sydämeni voimalla?
Hän heittäytyi Helenen jalkoihin, jonka jälkeen vallitsi syvä hiljaisuus.
Helene peitti kasvonsa käsillään ja Gustav itki hänen jaloissaan.
Mutta nuorukainen nousi kuitenkin pian; hän oli toipunut mielenliikutuksestaan ja hänen kasvoillansa kuvastui päättäväinen ilme.
Hän laski kätensä Helenen olalle ja sanoi lempeällä, tuskin kuuluvalla äänellä, yskänkohtausten tuon tuostakin keskeyttäessä hänet:
— Antakaa anteeksi, Helene, minun ei olisi pitänyt tehdä teille tuota tunnustusta, mutta olin kärsinyt jo liian kauan. Rakkauteni alkoi jo kolme vuotta sitten eräänä sunnuntaiaamuna. Silloin näin teidät kirkossa; sattuma oli asettanut minut teidän viereenne. Sen jälkeen näin teidät joka päivä, enkä minä tiennyt itsekään, mitä sielussani tapahtui. Sitten te menitte naimisiin… enkä minä puhunut mitään… ja nytkin olin päättänyt vaieta… Mutta te väititte, että minä en ole koskaan rakastanut… ja se ei ole totta… antakaa minulle anteeksi… jo huomenna lähetän Schwarzin luoksenne… hän on kunnon mies, rakastakaa häntä ja olkaa onnellinen. Jääkää hyvästi!
Gustav tarttui Helenen käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
Helene jäi yksin.