— Sinäkö se olet? — sanoi hän Schwarzille. — Missä tarkoituksessa olet tullut tänne Kiowaan? Yliopistoonko?
— Niin.
— Oikein, poikaseni, — sanoi Gustav käheällä äänellä. — Elämässä ei ole muuta hyvää kuin opiskeleminen. Ja mihin tiedekuntaan aiot liittyä?
— En tiedä vielä. Tahdon ensin harkita, sitten vasta valitsen.
— Oikein, poikaseni, harkitsemiseen ei koskaan tuhlata liiaksi aikaa. Minä olen ollut täällä jo kaksi vuotta ja minulla on siis ollut liiaksikin aikaa harkita, mutta tuntuu sittenkin kuin olisin tehnyt päätökseni liian aikaisin. Mutta mitä tehdä? Peräytyminen on myöhäistä, ja sitäpaitsi minulla ei ole voimia… Niin, niin, tyhmyys ei ole niin helposti korjattavissa… Kuule, huomenna vien sinut yliopistoon, ja ellei sinulla vielä ole asuntoa, niin viedään tavarasi minun luokseni. Asun muutaman askeleen päässä täältä. Asettukaamme asumaan yhteen, ja jos kyllästyt minuun, niin voit etsiä uutta seuraa.
Schwarz suostui ilomielin ystävänsä tarjoukseen, ja neljännestunnin kuluttua astuivat molemmat nuorukaiset pieneen ylioppilaskamariin.
— Kuinka kauan siitä onkaan, kun viimeksi näimme toisemme? Kaksi vuotta, eikö niin? Päästyämme kimnaasista, — sanoi Gustav, asetettuaan Schwarzin matka-arkun nurkkaan. — Ja mitä sinä olet näiden kahden vuoden aikana toimittanut?
— Olen oleskellut kotipitäjässäni. Isäni ei tahtonut laskea minua yliopistoon.
— Mitä pahaa hän siinä sitten näki?
— Hän oli kelpo, mutta yksinkertainen ja kehityksessään takapajulla oleva mies. Olihan hän ainoastaan seppä.