Gustav ei vastannut mitään. Hänen rintansa alkoi kohota, hänen huulensa puristuivat yhteen ja hän alkoi itkeä ääneen kuin lapsi.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin istuivat Schwarz ja Wassilkiewicz Gustavin huoneessa.
Oli kirkas, leuto talvi-ilta. Kalpea kuunvalo tunkeutui ikkunasta sisälle, leviten hopeanhohteisena huoneen lattialle. Sairaan vuoteen vieressä paloi kynttilä.
Gustav oli vielä täydessä tajussaan. Hänen suurilla, kirkkailla silmillä ja kaarevalla otsalla varustetut, tuskan tuivertamat kasvonsa olivat kokonaan muuttuneet, ne näyttivät nyt viimeisinä hetkinä todella kauniilta. Luisevista käsistä lepäsi toinen peitteellä, toista hän painoi rintaansa vasten. Kynttilän lepattava liekki loi tuon marttyyrin pään ympärille eräänlaisen kehän, muun osan huonetta ollessa pimeyden vallassa.
Gustav, joka, niinkuin sanottu, oli vielä täydessä tajussaan, oli vast'ikään uskonut Helenen jälleen Schwarzin huostaan ja tämän voimanponnistuksen raukaisemana lepäsi hän hiljaa vuoteellansa, katse Schwarziin ja Wassilkiewicziin kiinnitettynä. Jälkimäinen seisoi vuoteen vieressä ja kuivasi hikeä potilaan otsalta. Hetken kuluttua kohottautui Gustav taasen ja sanoi:
— Sitten vielä muuan asia. Hänen miehensä vanhemmat lähettävät hänelle joka vuosi tuhat ruplaa. Mutta sinä et saa luovuttaa niitä hänelle… Siirrä kynttilä hiukan kauemmaksi ja kohota hiukan päänalustani. Minulla on tuolla vielä pari kolme ruplaa häntä varten… Olen tehnyt työtä, enkä ole syönyt… mutta en voi enää puhua… tuolla kirjoituspöydän laatikossa ovat rahat… mutta silmäluomiani painaa… tahtoisin nukkua.
Syvässä hiljaisuudessa, joka huoneessa vallitsi, saattoi selvästi eroittaa rapinan, joka syntyi siitä, että hiiri nakersi jotakin paperipalasta.
— Monenlaiset ajatukset pyörivät päässäni, — mumisi Gustav; — mutta mitäpä siitä… kuitenkin tahtoisin tietää, onko taivasta tai helvettiä olemassa.
Wassilkiewicz kumartui hänen puoleensa ja kysyi lempeällä äänellä: