Samassa ystävykset kuulivat askeleiden ääntä portaista, ovi avautui ja Gustav astui sisälle. Hän oli muuttunut siihen määrin, että häntä oli vaikea ensinkään tuntea; hänen kasvonsa olivat läpikuultavan kalpeat, otsa vahan valkoinen, huulet aivan värittömät ja posket syvillä kuopilla. Hän muistutti ihmistä, joka oli vasta noussut tautivuoteelta. Hänen kasvoillaan oli omituinen, alistuvaisuutta ja toivottomuutta kuvastava ilme. Schwarz ei hämmästyksissään ja ihmeissään oikein tiennyt, mitä entiselle ystävällensä sanoa. Mutta Gustav ryhtyi pitkän ponnistuksen perästä ja vaivaloisesti hengittäen puhumaan:
— Schwarz, tulin pyytämään sinulta erästä asiaa. Lupasit minulle kerran, että et aio lähteä enää tapaamaan Helene Potkanskaa; pyydän sinulta nyt, peruuta tuo lupauksesi.
Schwarzin kasvot synkkenivät; tämä keskustelu oli hänelle mitä suurimmassa määrässä epämieluinen, ja hän tyytyi vastaamaan:
— Tapani on pitää lupaukseni.
— Tiedän sen, — vastasi Gustav levollisesti, mutta nyt ei olekaan kysymys siitä, Jos minä esimerkiksi kuolen, niin silloin ei lupauksesi sido sinua enää, eikö totta? No niin, minä olen sairas, hyvin sairas, ja Helene tarvitsee suojelijan. En voi tehdä mitään, olen kykenemätön suojelemaan häntä. Minun täytyy laskeutua vuoteelle, sillä tunnen, että väsymys valtaa minut. Myöskin tahdon ilmaista sinulle koko totuuden: Helene rakastaa sinua, ja kai sinäkin rakastat häntä. Olen teidän tiellänne ja vetäydyn nyt syrjään. Teen sen ainoastaan pakosta, enkä tahdo, että tekoani pidetään minkäänlaisena uhrauksena. Olen rakastanut Heleneä siitä hetkestä alkaen kuin hänet ensi kerran näin, ja viime hetkeen saakka olen toivonut häneltä vastarakkautta. Mutta turhaan; minua ei ole kukaan rakastanut. Mitä tehdä? Olen viime aikoina kärsinyt paljon, mutta nyt se on lopussa. Ainoa mikä minua enää huolestuttaa, on Helenen kohtalo; hän ei saa jäädä yksin. Schwarz, sinun täytyy tehdä se minun puolestani, sinä olet terve ja tarmokas, sinulla on rahaa ja hän rakastaa sinua. Sinun ei tarvitse pelätä joutuvasi samanlaisen kohtalon alaiseksi kuin minä… Minulla ei ole ollut onnea elämässäni… mutta vähät siitä. En tahtoisi olla syypää Helenen onnettomuuteen, sillä rakastan häntä yhä vielä. En myöskään tahtoisi, että häntä minun tähteni uhkaisi vaara joutua turvattomaksi… Pyydän sinua menemään hänen luoksensa. Me olemme asuneet yhdessä, olen jakanut kanssasi kurjuuden, ja ellet tee sitä Helenen tähden, niin tee se minun tähteni, sillä niinkuin jo sanoin, olen sairas, enkä tiedä näenkö enää koskaan teitä kumpaakaan. Wassilkiewicz'in silmiin nousi kyyneleet, hän kohosi tuoliltaan, meni Schwarzin luo ja sanoi:
— Schwarz, velvollisuutesi on täyttää Gustavin pyyntö.
— No niin, tahdon mennä Helenen luo, — vastasi Schwarz päättäväisesti.
— Olen suojeleva häntä, siitä annan teille molemmille kunniasanani.
— Kiitän sinua, — sanoi Gustav; — mutta lähde heti.
Hetkistä myöhemmin olivat Wassilkiewicz ja Gustav kahdenkesken Schwarzin huoneessa. Säälin ja surun valtaama liettualainen vaikeni; viimein hän kuitenkin huudahti vapisevalla äänellä:
— Gustav, ystävä parka, kuinka sinä mahdatkaan kärsiä!