Samana iltana oli hän myöskin rohjennut ilmoittaa Helenelle Gustavin kuoleman, jonka hän oli pitänyt mahdollisimman kauan salassa. Mutta hänen suureksi hämmästyksekseen oli nuori rouva vastaanottanut uutisen joltisellakin rauhallisuudella, tulematta lähimainkaan niin toivottomaksi kuin mitä hän oli odottanut. Kuitenkin olivat Helenen silmät ja käden kosketukset pian haihduttaneet tilanteen epämiellyttäväisyyden. Nyt, tänä ihanana talviyönä, ei Gustav eikä kukaan muukaan maailmassa ollut hänelle mistään merkityksestä. Hänellä oli kylliksi tekemistä, ihaillessaan taivaan ihanuutta ja kuunnellessaan sydämensä suloista laulua.
Kotiin saavuttuaan katosi hänen hurmaustilansa heti, kun hän kuuli Augustinowiczin karkean kuorsauksen. Odotettuaan ensin kauan toverinsa paluuta, oli Augustinowicz laskeutunut levolle, ja hän äänteli nyt varsin merkillisesti; oli aivan kuin kaikki orkesterin soittimet olisivat toimineet hänen nenässään ja kurkussaan.
Schwarz herätti hänet, sillä hän tunsi vastustamattoman halun saada uskoa mielentilansa jollekulle toiselle. Augustinowicz tähysteli häntä pienillä, unisilla silmillänsä, tuntematta häntä aluksi; viimein hän sanoi nenä-äänellä:
— Mene hiiteen!
Schwarz purskahti äänekkääseen nauruun.
— Hyvää yötä, — jatkoi Augustinowicz; — minä tiedän mistä sinä tulet; mutta sanon sen sinulle vasta huomenna, nyt olen liian väsynyt. Hyvää yötä!
Sitten hän kääntyi seinään päin ja soitto alkoi uudestaan.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Schwarz valmisti teen sillä aikaa kuin Augustinowicz lepäsi vuoteessa, piippua poltellen ja silmät kattoon tähdättyinä. Molemmat ajattelivat samaa asiaa, mutta eivät puhuneet mitään. Viimein katkaisi Augustinowicz äänettömyyden, sanoen:
— Schwarz, tiedätkö mitä minä par'aikaa ajattelen?
— En voi aavistaakaan.