— No, kuule sitten. Ajattelen, että ei ole hyvä takertua ensimäiseen naiseen, joka eteen sattuu.
— Ja mistä tämä syvämielinen ajatus?
— Suoraan piipustani. Ihminen tottuu vähitellen asioihin, antautuu niihin kokonaan, ja sitten tulee este, eikä pilvilinnoista jää mitään jälelle. Kaikki haihtuu kuin sauhu piipustani.
Huone olikin aivan täynnä sakeata sauhua, joka oli tullut
Augustinowiczin leveästä suusta.
— Schwarz, sano minulle, olitko sinä ollut rakastunut kehenkään ennenkuin tutustuit Gustaviin ja Potkanskaan?
— Olinko minä…? — virkkoi Schwarz hajamielisenä, tuijottaen edessään olevaan lasiin. — Olinko ollut rakastunut? No niin, pari kolme kertaa oli nainen sitä ennen aivojani askarruttanut, saamatta aikaan häiriötä elämäni tasaisessa juoksussa. Niin, suorastaan rakastunut en ole koskaan ollut. Augustinowicz kohotti piippunsa ilmaan ja alkoi sanella juhlallisesti:
— Oi, nainen, nainen, vaihtelevainen!
— Mitä nyt? — kysyi Schwarz nauraen.
— Tämä on vain ote muistelmista. Minä en ole sinun kaltaisesi. Olen jo usein ollut mielettömästi rakastunut. Olinpa kerran oikein poroporvarillisesti rakastunut, mutta sitä ei kestänyt kauan.
— Ja kuinka asia päättyi?