— Mitä jokapäiväisimmällä tavalla. Annoin tunteja erään talonomistajan luona. Hänellä oli kaksi lasta, kymmenvuotias poika ja kuusitoistavuotias tytär, ja opettaessani poikaa, haaveksin tytöstä. Eräänä päivänä, sydämeni ollessa pakahtumaisillaan ja silmäni tulvillaan, heittäydyin tuon tytön jalkoihin ja tunnustin hänelle rakkauteni. Ensin hän hiukan hämmästyi, mutta purskahti sitten nauruun. Et voi kuvitella kuinka kaamealta tuo nauru korvissani kaikui, sillä hän oli huomannut kuinka raskasta minun oli tehdä tunnustukseni. Sitten hän meni kielimään kaikki äidillensä.
— No, ja entä äiti?
— Äiti nimitti minua ensin roistoksi, välittämättä selityksistäni; sitten hän kielsi minua enää milloinkaan astumasta jalallani taloon sekä heitti sitten viisi ruplaa eteeni, jotka viisaasti kyllä nuokin ylös ja pistin taskuuni, sillä tarvitsin kipeästi rahaa ja sain siten tilaisuuden vielä samana iltana juoda itseni täyteen. Riittipä humalaa vielä seuraavaksikin päiväksi.
— Entä sitten?
— Sitten otin jälleen humalan.
— Ja sitten taas, loppumattomiin.
— Ei sentään. Neljäntenä päivänä ulisin ääneen; sitten katsoin sen sammuneen — rakkauden nimittäin, ei janon — sen jälkeen liehakoin ensimäistä olentoa, joka tielleni sattui. Rakkautta koetin turhaan sydämestäni löytää. Kaikki oli lopussa, varasto oli tyhjä.
— Etkö toivo mitään tulevaisuudelta? Augustinowicz mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— En! Sitäpaitsi en voi enää kunnioittaa naisia. Yhtä paljon kuin olen heitä kunnioittanut ja maallisten vaivojeni suloisimpana palkkana pitänyt, yhtä paljon heitä nyt vihaan… Sinä ymmärrät minut, eikö totta?… No niin, sellaiset tunteet karkoittavat rakkauden sydämestä.
— Mutta ne karkoittavat myöskin onnen.