— Älkäämme puhuko siitä. Siksipä tänään tupakoinkin, sen sijaan, että itkisin, ja sentähden juuri kadehtin sinua.
— Minkä tähden? — kysyi Schwarz tutkivasti.
— Suhteesi tähden Heleneen. Kas niin, älä nyt rypistele otsaasi ja ihmettele, että tunnen sen. Niin, niin, kullakin meillä on omat pienet kokemuksemme. Tunnustan sitäpaitsi, että olen itsekin ollut vähintään parikymmentä kertaa rakastumaisillani Potkanskaan… Hänen kaltaisensa naiset miellyttävät minua eniten, vaikkakin he… Mutta pelkään suututtavani sinua, jos lausun mielipiteeni.
— Sano pois vaan!
— No niin. Pelkäsin siis rakastuvani Potkanskaan. Hän on epäilemättä hyvin onneton; minä säälin häntä ja hän ansaitsee todella säälini. Mutta minä en voi karkoittaa mielestäni ajatusta, että hän tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka häntä rakastavat. Se menee kauheana perintönä miehestä mieheen. Olisin kiitollinen sekä omasta että ystävieni puolesta, jos sellaista perintöä ei olisi olemassakaan.
Schwarz laski lasin kädestänsä, kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi kylmästi:
— Sinulla on vapaus ajatella mitä tahdot. Mutta kun kerran olen tänään vastaanottanut tuon perinnön, niin pyydän, että hieman hienotunteisemmin suhtautuisit asiaan.
— No niin, tahdon siis puhua kanssasi vakavasti, joskaan en Potkanskasta, niin ainakin siitä, mihin hänen suhteensa aiot ryhtyä. Tahdon puhua kanssasi aivan epäitsekkäästä niin, vieläpä, niinkuin olet näkevä, omaa etuani halveksien. No niin, minä tunnen sinut ja hänet. Hän on kohta heittäytyvä syliisi. Kuukauden tai pari kestää suhteesi, sitten sinä kyllästyt häneen ja toivot hänet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa… Schwarz, sinä tiedät, että minä toivon parastasi; joudu, mene naimisiin Helenen kanssa niinkauan kuin vielä on aikaa.
Schwarzin otsa vetäytyi jälleen ryppyihin ja hän vastasi kuivasti:
— Olen täyttävä velvollisuuteni. Naimisiinmenoa hän ei todellakaan ollut tähän asti milloinkaan ajatellut. Vielä eilen illalla, suudellessaan Helenen kättä hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuon suudelman seurauksia. Hän oli todella hämmästynyt siitä, että toinen muistutti häntä velvollisuuden täyttämisestä. Ellei Augustinowicz olisi maininnut asiasta, niin ehkä hän jonakin päivänä olisi tullut ajatelleeksi naimisiinmenoa ja tuo ajatus olisi kenties häntä viehättänytkin. Mutta vieraan puuttuminen asiaan riisti siltä kaiken viehätyksen ja saattoi sen tuntumaan kiusalliselta velvollisuudelta. Schwarz oli pahastunut sekä itseensä että Augustinowicziin, vieläpä Heleneenkin, ja edellisen illan muistot tulivat häirityiksi.