— Jos olisin rakastunut Potkanskyyn, niinkö?
— Juuri niin.
— Menisin heti naimisiin hänen kanssansa. Augustinowicz tarttui häntä käsivarteen ja sanoi syvällä vakaumuksella:
— Katsos, minä olen Schwarzille niin suuressa kiitollisuudenvelassa, että tahtoisin ainakin antaa hyvän neuvon, ellen muuta. Hän on joutunut merkilliseen tilanteeseen. Niinkuin tiedät, asettaa kunnia ihmiselle erinäisiä velvollisuuksia. En tahtoisi, että kukaan voisi sanoa Schwarzille: "Sinä olet kunniaton mies!" Puhun sinulle aivan suoraan. Ja sinä voit tehdä tässä asiassa paljon, sinulla on suuri vaikutusvalta Schwarziin.
Wassilkiewicz suuttui.
— Sinun ei tarvitse sekaantua toisten asioihin. Anna hänen tehdä mitä hän tahtoo. Hän tietää kyllä itse parhaiten mitä tekee. Jospa sinä edes seuraisit sydämesi ääntä! Mutta, piru vieköön!… oletko sinä olevinasi epäitsekäs? Sinä tahdot vaan sekaantua toisten asioihin. Lopeta teeskentelysi ja ajattele, että jos Schwarz menee naimisiin, niin sinä menetät asuntosi. Ajattele sitä vakavasti, äläkä ole olevinasi jalomielinen. Äläkä ole huolissasi Schwarzin puolesta: tahtoisinpa kerran nähdä sinut samanlaisessa tilanteessa.
Jäätyään yksin, oli Augustinowicz hiukan hämillään. Wassilkiewiczin moitteet olivat häntä harmittaneet, mutta hän tunsi, että hänen toverinsa oli ollut oikeassa.
KAHDEKSAS LUKU.
Talvi meni menojansa, samoin kevät, ja suhde rakastavaisten välillä oli entisenlainen. Schwarz rakasti Heleneä ja Helene häntä ja heidän elämänsä kului kummankaan ajattelematta lähemmin tulevaisuutta.
Kuitenkin oli sattuman aiheuttama heikko varjo hieman himmentänyt heidän onnensa taivasta.