Eräänä kesäiltana oli Helene heittänyt silkkisen liinan hartioillensa, solminut hatun nauhat leukansa alle ja tarttunut Schwarzia käsivarteen, ja niin he olivat yhdessä lähteneet kadulle kävelemään. Mailleen menevä aurinko kultasi säteillänsä rakennukset, tiheä tomu lenteli ilmassa, ja vaikka kello oli jo kuusi, oli helle kerrassaan tukahduttava. Miltei joka askeleella kohtasi Schwarz tovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle ystävällisesti, ja ohikulkijat pysähtyivät ja katsahtivat joko ihaillen tai kadehtien taaksensa.
Schwarz oli kehittynyt kauniiksi, voimaa, terveyttä ja elämäniloa uhkuvaksi nuorukaiseksi. Ohuet, vaaleat viikset varjostivat hänen huuliansa ja hänen kasvoillansa oli vakava ja samalla itsetietoinen ilme. Mutta vielä viehättävämpi oli hänen ystävättärensä. Vieno tuulenhenki leikitteli Potkanskan hatun sulilla, kohotti ilmaan hänen hartialiinansa ja ikäänkuin hyväili hänen notkeaa, solakkaa vartaloansa. Hän oli kuin nuori morsian. Hän nojasi hellästi toverinsa käsivarteen ja iloitsi auringosta, ilmasta ja kirjavasta katuelämästä, iloitsi aivan kuin olisi ensikertaa kokenut kaikkea tuota. Schwarz sensijaan nautti ainoastaan ystävättärensä läsnäolosta ja katseli ainoastaan häntä.
Samana iltana sai Helene äkkiä päähänpiston ja pyysi Schwarzin viemään hänet miesvainajansa haudalle.
— Kesällä on hautuumaalla varjoisampaa kuin muualla, — sanoi hän, — enkä ole pitkään aikaan käynyt siellä. Paulini ei antaisi minulle anteeksi, jos kokonaan laiminlöisin hänet. Kuitenkin on hän lähettänyt sinut lohdutukseksi minulle. Mutta sinun täytyy sallia minun silloin tällöin rukoilla hänen puolestansa.
Schwarz antoi siihen myöntymyksensä ja sanoi hymyillen:
— Luonnollisesti, rakkaani; ajattele vain vainajiasi, kun et vaan sen ohella unohda eläviä.
Vastaamatta mitään Helene painoi ystävänsä käsivarren rintaansa vasten ja punastui kuin lapsi. Schwarz tarttui pieneen, käsivarrellaan lepäävään kätöseen, ja molemmat tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi.
Eräällä hautausmaalle päin johtavalla kadulla he kohtasivat Augustinowiczin, joka oli kahden naisen seurassa ja tuprutteli sikaaria. Nuo naiset eivät olleet kaupunkilaisia; he olivat ilmeisesti äiti ja tytär. Augustinowicz talutti nuorempaa käsivarresta ja vanhempi kulki hieman jälempänä. Augustinowicz näytti olevan hyvällä tuulella, sillä hänen seuratoverinsa helähti vähän väliä äänekkääseen nauruun. Schwarzin kulkiessa ohitse hän iski silmää ikäänkuin ilmoittaakseen olevansa itseensä ja koko maailmaan sanomattoman tyytyväinen.
Schwarz kysyi Heleneltä, tunsiko hän tuon iloisen, nuoren miehen.
— Tunnen hänet kyllä, mutta hänen nimeänsä en tiedä. Näin hänet joka ilta ravintolassa ja muistan hänen käyneen pari kertaa luonamme Paulin eläessä.