— Hän on tyhjäntoimittaja, mutta nerokas ja lahjakas mies, — sanoi Schwarz, — ja tiedätkö, että kerrotaan hänenkin olleen sinuun rakastunut.
— Miksi kerrot sen minulle?
— Merkillistä kuinka kaikki tuntevat vetovoimaa sinuun!
— Et voi aavistaa - kuinka surullista elämää minä vietin ennenkuin tutustuin Pauliin. Olen kasvanut erään rikkaan tilanomistajan luona; äitiäni en ole milloinkaan tuntenut. Aivan pienenä lapsena minut otettiin taloon ja tuo rikas herra kohteli minua kuin omaa lastansa. Mutta hänen kuolemansa jälkeen kohtelivat hänen perillisensä minua tylysti; minut pantiin keittiöön tekemään työtä palvelijoiden kanssa, ja eräänä päivänä karkasin tänne Kiowaan. Täällä tutustuin erääseen vanhaan kunnon mieheen ja hän otti minut luoksensa ja kohteli minua kuin omaa tytärtänsä. Hän nimitti minua pieneksi sydänkäpysekseen, hyväili minua ja toi minulle lahjoja. Mutta hänkin kuoli ja minä jouduin jälleen puille paljaille… Silloin läksin ylioppilaskapakkaan… Ihmettelet ehkä, että menin sinne. Voit uskoa, että olin kuolla häpeästä astuessani sisälle kapakkaan. Mutta minua palelsi ja olin nälissäni, sillä en ollut syönyt murenaakaan sitten edellisen illan. En tietänyt mitä tein, mihin kaikki minut lopulta veisi. Silloin kohtasin eräänä iltana Paulin. Hän nauroi, laski leikkiä ja teki tovereillensa minusta pilaa. Viimein hän kysyi, lahtisinko hänen kanssansa ja minä vastasin: "Kyllä". Huomattuansa, kadulle tultuamme, että värisin, riisui hän takkinsa ja kietoi sen ympärilleni. Saavuttuamme hänen huoneeseensa ja päästyäni lämpöisen lieden ääreen, selvisi minulle kauhea asemani ja minä aloin häpeästä itkeä, mikä hämmästytti häntä alussa suuresti. Sitten hän istahti viereeni ja katsoi minuun ja minä näin kyyneleitä hänen silmissään. Senjälkeen hän suuteli kättäni ja kehoitti minua rauhoittumaan. Minun täytyi kertoa hänelle kaikki. Ja hän lupasi olla minulle kuin veli. Hän menetteli minua kohtaan kauniisti, eikö totta? Siitä illasta lähtien ei minulta puuttunut mitään. Oh, kuinka minä siitä hetkestä alkaen häntä rakastinkaan!
Helene katsoi ystäväänsä ja suuret kyynelhelmet kimaltelivat hänen silmäripseissään. Mutta Schwarzin kasvot olivat muuttuneet vakaviksi ja synkiksi. Ajatus, että hän sai kiittää satunnaista yhdennäköisyyttä tämän naisen rakkaudesta, himmensi hänen onnensa taivasta. Aivan toisella tavalla oli Paul Potkansky valloittanut tuon nuoren naisen. Vertailu nöyryytti häntä, hänen mieleensä muistuivat Augustinowiczin sanat ja hän käveli pitkän aikaa ääneti Helenen rinnalla.
Näin he saapuivat hautuumaan portille. Ristejä, patsaita ja hautakiviä oli siroiteltu sinne tänne vanhojen puiden ja kukkapenkkien keskelle. Äänettömässä hämärässä nukkui kuolon kaupunki siinä surullista, kolkkoa untansa. Siellä täällä liikkui joku mustiin puettu olento hautojen välissä. Lintujen laulukin tuntui vakavalta ja surunvoittoiselta.
Helene ohjasi askeleensa Potkanskyn rauta-aidan ympäröimälle haudalle. Jokseenkin korkea hautakumpu oli kokonaan kukkien peitossa, ja sen vieressä kohosi toinen pienempi kumpu, jonka alla lepäsi Helenen lapsi.
Helenen pyynnöstä kutsui Schwarz vartijan, joka aukaisi rauta-aidan portin ja nuori nainen polvistui hautakumpujen ääreen rukoilemaan.
— Kuka näitä hautoja hoitaa? — kysyi Schwarz vartijalta.
— Teidän seurassanne oleva nainen tuo tänne usein kukkia. Hänen kanssaan on täällä usein käynyt eräs nuori, pitkätukkainen mies, mutta häntä en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Hän laitatti tämän aidankin ja antoi minulle rahoja kukkien hoitamiseen.