— Tuo mies asuu nyt myöskin täällä, — sanoi Schwarz, — hän on maannut jo kohta vuoden haudassa. Vartija pudisti päätänsä ikäänkuin tahtoen sanoa:
— Sinunkin vuorosi on vielä tuleva. Lopetettuansa hetkisen kuluttua rukoilemisensa, tarttui Helene jälleen ystävänsä käsivarteen. Schwarz oli vaiti; hänen sydäntänsä painosti yhä vieläkin. Tarkoituksellisesti veti hän Helenen mukaansa erääseen toiseen hautuumaan kujanteeseen ja osoitti erästä hautaa, sanoen kylmällä, jäykeällä äänellä:
— Katso tuonne, Helene! Mies, joka siellä lepää, on eläessään rakastanut sinua paljon enemmän kuin konsanaan Potkansky, etkä sinä tuhlaa hänelle edes ajatustakaan.
Helene katsoi illan hämärässä hautaa, jota Schwarz oli osoittanut. Hän näki siinä mustan puuristin, johon oli valkoisin kirjaimin maalattu sanat:
"Gustav K… kuollut…"
— Lähtekäämme, pimeä jo yllättää, — kuiskasi Helene, painautuen aivan Schwarziin kiinni. Yö saapui todellakin, ihana, kaunis, valoisa kesäyö. Pian kohosi punainen täysikuu taivaalle. Puiston varjoisilla käytävillä liikkui joitakin surevia. Läheisen rakennuksen ikkunoiden kautta kuului pianonsoittoa ja naisääni lauloi jotakin Schubertin kaihoisaa laulua. Vieno soitto värisi lämpöisessä iltailmassa.
— Mikä kaunis yö! — mumisi Helene; — minkä tähden sinä olet niin surullinen, armaani?
— Istukaamme hetkeksi, — sanoi Schwarz; — minua väsyttää.
He istuivat eräälle penkille, nojasivat toisiinsa ja vaikenivat.
Ja he istuivat siinä kauan ajatuksiinsa vaipuneina, kunnes sointuva ääni herätti heidät äkkiä unelmistaan.