— Olet oikeassa, Karl, — sanoi ääni; — ei ole olemassa suurempaa onnea kuin jaloon, miehekkääseen olentoon kohdistuva naisen rakkaus!
Wassilkiewicz se näin huudahti, kävellessään siinä Karwowskyn rinnalla.
Samassa he huomasivat Schwarzin ja Helenen.
— Hyvää iltaa! — sanoivat molemmat nuorukaiset, kohottaen lakkejansa.
Sinä iltana Schwarz saattoi Helenen ainoastaan tämän asunnon ovelle; erotessaan hän tarttui Helenen käteen ja painoi siihen pitkäksi aikaa huulensa. Sitten hän poistui ja harhaili murheellisena yksin kaduilla myöhäiseen yöhön saakka.
YHDEKSÄS LUKU.
Seuraavana aamuna heräsi Schwarz täysin rauhallisena, nauraen edellisen päivän suruille.
— Korulauseet ovat kyllä kauniita, — sanoi hän, — mutta todellisuudella on myöskin arvonsa. Ainoastaan tyhmeliini työntää tarjolla olevan onnen luotansa. Gustav oli selvä, esimerkki siitä, mihin äärimmäisyyteen kehittynyt velvollisuuden- ja uhrautuvaisuuden tunne vie. Se maksoi tuon poloisen elämän; eikä minua todellakaan haluta ruveta murhenäytelmän sankariksi. Ja mitä kehenkään kuuluu, jos minä rakastan Heleneä ja hän minua!
— No, Augustinowicz, herää toki, sinä laiskajaakko! — huudahti hän iloisesti. — Ja kerro, tuhat tulimmaista, mistä sinä olet löytänyt tuon ruusunpunaista päivänvarjoa kantavan valkoisen olennon, jonka kanssa eilen kävelit?
— Näitkö sinä hänen kasvonsa? — kysyi Augustinowicz haukotellen.
— Tietysti minä näin! Punainen retiisi, joka juuri on työntynyt ylös mullasta. Ja entä äiti sitten, aivan kuin rehevä tupakan taimi! Hyvä, sinä olet pikiintynyt, poikaseni?