Helene ei vastannut, vaan astui Schwarzin luokse, painoi päänsä hänen rintaansa vasten ja katsoi häntä lapsellisella luottamuksella silmiin.
— Tässä on vastaukseni, — sanoi hän, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään suudelmaan.
Sitten Schwarz jatkoi:
— Ehkä tämä on itsekkyyttä minun puoleltani; mutta annathan sen minulle anteeksi. En ole vallannut sinua hyvien töitten ja kärsimysten kautta, en ole oikeastaan tehnyt mitään sinun hyväksesi. Jos menisin naimisiin kanssasi, häiritsisi ylellinen loisto, jolla Potkansky sinut ympäröi, meitä aina, samoin Gustav-poloisen uhrin varjo. Helene, salli minun koettaa ansaita sinut; minulta ei puutu voimaa eikä tarmoa, ja luottamuksesi minuun on oltava luja.
Schwarz luuli menettelevänsä oikein puhuessaan näin, mutta syvimmässä sielussaan hän tunsi, että etupäässä itserakkaus oli saattanut nämä sanat hänen huulillensa. Itse asiassa ei mikään olisi estänyt häntä menemästä naimisiin Helenen kanssa, jos hän todella olisi sitä tahtonut. Helene rakasti häntä niin suuresti, että olisi hänen tähtensä kernaasti luopunut ylellisyydestä, jossa oli elänyt. Schwarz olisi voinut ottaa hänet luoksensa, hoivata ja pukea hänet. Eikö hän ollut tehnyt niin Augustinowiczillekin? Todellisuudessa hän puhui näin ainoastaan karkoittaakseen mielestänsä Wassilkiewiczin epäoikeutetut sanat. Mutta riippumattomuus oli hänelle kalliimpi asia, ja hänen nykyinen suhteensa Heleneen oli niin mieluinen, että hän ei tuntenut pienintäkään halua muuttaa sitä.
Kuitenkin hän rakasti Heleneä. Olisiko hän muuten niin kiihkeästi etsinyt hänen seuraansa ja niin mielellään suudellut hänen käsiänsä ja otsaansa! Mutta hänelle riitti se mikä hänelle suotiin, tai oikeammin sanoen, hänen vaistonsa saattoi hänet toivomaan vielä enemmän, ja päästäksensä toivomustensa perille oli hänellä kaksi tietä valittavana: toinen oli avioliitto ja toinen… toinen oli hetkellinen itseunhoitus, intohimon voitto kunniasta. Tämä tie oli vähemmin kaunis, niin, se oli suorastaan ruma, mutta nopeampi ja houkuttelevampi, Schwarz seisoi tienristeyksessä. Sanotaan ehkä, että kunnian mies ei saa epäröidä; mutta kunniallisinkin mies voi joutua houkutuksille alttiiksi ja unohtaa velvollisuutensa.
Millaiseksi Schwarzin kohtalo oli muodostuva, sitä ei hän, eikä kukaan muukaan voinut arvata.
KYMMENES LUKU.
Tullessaan samana iltana kotiin, kohtasi Schwarz portaissa vanhan kreivin ja hänen tyttärensä. Nuori nainen loi ohimennessään häneen merkillisen katseen, ja Schwarz luuli huomanneensa hänen kääntyvän katsomaan taaksensakin. Joka tapauksessa kuuli Schwarz hänen hetkistä myöhemmin sanovan isällensä:
— Siinä oli tuo nuori tohtori, joka asuu kerrosta alempana.