Tämän jälkeen vallitsi huoneessa lyhyt hiljaisuus, jonka ainoastaan Gustavin läähättävä hengitys keskeytti, hänen puhaltaessaan teekeittiön hiiliä.
Yö saapui ja varjot kävivät tummiksi. Valon kajastus, jonka teekeittiö levitti ympärillensä, kirkastui hetkiseksi, himmentyäkseen jälleen, Gustavin siihen, lattialla kyykkysillään ollen, puhaltaessa. Viimein alkoi vesi kiehua ja poreilla. Gustav nousi ja sytytti kynttilän.
— Kas niin, — sanoi hän ystävällensä, — tuossa on sinulle teetä. Minun täytyy nyt lähteä; on vielä annettava eräs lisätunti. Odota minua täällä; asetu nojatuoliin tai heittäydy vuoteeseen lepäämään. Tuhlattuasi kaikki rahasi on kai sinunkin ryhdyttävä antamaan lisätunteja. Se on kauheata, mutta mitä tehdä? Ylioppilaselämällä on myöskin varjopuolensa… Mutta miksi puhuisin sinulle nyt jo niistä? Meidän maailmamme on kokonaan eroitettu muusta maailmasta. Ihmiset eivät pidä meistä, eikä kukaan ota meitä vastaan. Jos sairastut, ei kukaan tarjoa sinulle auttavaa kättänsä… mutta se on nyt kerta kaikkiaan meidän kohtalomme. Nuo kelpo poroporvarit ovat harmissaan siitä, että me emme teeskentele ja että me nimitämme asioita oikeilla nimillään.
— Sinä näet kaikki liian synkässä valossa, — arveli Schwarz.
— Synkässä tahi ei, — sanoi Gustav katkerasti. — Sinä saat itse nähdä. Sanon sinulle heti, että sinun ei pidä kuvitellakaan päässeesi nyt liitelemään ruusuilla ja kukkasilla… Voi sinua, jos uskallat unelmoida tai tavoitella korkeuksia! Sinulle naurettaisiin vasten kasvoja, sinua sanottaisiin narriksi ja hölmöksi… Ja vaikkapa sanottaisiinkin, mutta kun se kalvaa sielua… no niin, olet itse näkevä… Kaada itsellesi teetä ja nuku. Tunnin kuluttua tulen sinua noutamaan. Anna tänne lakkini… No niin, näkemiin siis.
Hetken ajan Schwarz kuuli vielä Gustavin äänen ja läähättävän hengityksen portailta, sitten tuli hiljaisuus, ja nuorukainen ajatteli ystävänsä sanoja. Noissa kiihkeissä ja samalla mielenapeutta kuvastavissa sanoissa sekä äänensävyssä, jolla ne lausuttiin, hän oli huomaavinaan merkillisen sekoituksen kärsimystä ja katkeruutta. Hän kuvitteli Gustavin edessään sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet kaksi vuotta sitten kimnaasissa — ja nyt! Kuinka vaikea tuon pojan oli hengittää. Mikä kuumeinen kiihko kuvastuikaan hänen puheestaan ja kaikista liikkeistään. Elämä näytti jo kuluttaneen tyystin hänen voimansa.
— Kuinka ihminen voikaan muuttua! — ajatteli Schwarz. — Tuon poloisen voimat eivät ole kestäneet taistelussa. Ihmisellä täytyy olla vastustamiskykyä… niin, niin, elämä ei ole mitään lapsenleikkiä… mutta Gustav on liian synkkänäköinen… hän on joka tapauksessa liian aikaisin polttanut siipensä. Sitäpaitsi hän on, toivottomuudestaan huolimatta, työskentelevä edelleenkin, yhä edelleenkin. Ehkäpä hänen synkkämielisyytensä onkin vain verho, jonka suojassa hän varmimmin ja nopeimmin saavuttaa päämääränsä… No niin, minä olen myöskin pyrkivä voittoisasti päämäärääni kohti, — virkkoi nuorukainen itsekseen, ja hänen luontainen tarmokkuutensa sai hänessä jälleen vallan.
Tuntia myöhemmin kuului portaissa jälleen yskimistä ja läähättämistä ja
Gustav ilmestyi huoneeseen.
— Kas niin, tule pian mukaan! — huudahti hän, — nyt näytän sinulle ylioppilaselämän iloiset puolet… mutta pian, me emme saa hukata aikaa!
Näin sanoessaan Gustav pyöritteli lakkia kädessään ja katseli kuumeisesti ympärillensä. Sitten hän aukaisi erään laatikon, otti sieltä esille kamman ja alkoi sukia pitkää tukkaansa.