Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuorukaiset kadulla. Ja pian he saapuivat ylioppilaskapakan luo, jonka kirkkaasti valaistu edusta eroittautui räikeästi naapuritalojen synkästä pimeydestä. Myöskin Schwarzin leveä, tukeva selkä muodosti räikeän vastakohdan Gustavin suuren pään ja kaarevan selän rinnalla. Jälkimäinen käveli nopeasti ja mumisi jotakin itsekseen. Kapakan oven edessä hän nousi varpailleen, painoi kasvonsa ikkunaa vasten ja katseli sisälle ravintolaan.
— Ei, hän ei ole siellä, — sanoi hän.
— Kuka sitten?
— Hän oli kuitenkin siellä; mutta hän on taas poistunut,
— Niin, mutta kuka sitten?
— Paljonko kello on?
— Yli yhdeksän… mutta kenestä sinä puhut?
— Kunpa hän ei olisi sairas.
— Jostakin tuttavastasiko?
— Luonnollisesti, ellen tuntisi häntä, niin en tietenkään olisi hänen tähtensä huolissani.