— Etpä tietenkään, — myönsi Schwarz.
— No niin, mennään sitten sisälle.
Schwarz painoi oven ripaa, ja he olivat tuossa tuokiossa suuressa ravintolasalissa. Kuuman ja paksulla tupakansavulla kyllästetyn ilman läpi näki Schwarz joukon tuntemattomia kasvoja. Salin perältä kuului tuon tuostakin milloin voimakkaampaa, milloin hiljaisempaa pianon rimputusta, johon yhtyi kitaran soitto, jota aikaansai muuan pitkä, laiha, lyhyttukkainen olento, jolla oli leveä arpi keskellä kasvoja; hänen pitkät, luisevat sormensa näppäilivät kitaran kieliä, suurien, uneksivien silmien tuijottaessa kattoon. Ylioppilas, joka istui pianon ääressä, oli vielä aivan lapsen näköinen. Hänkin oli pitkä, terve ja kaunisihoinen nuorukainen lapsellisen viehkeine suineen, joskin hänen silmistään kuvastui syvä, uinuva surumielisyys. Pianon ääressä seisoi joukko hauskalla tuulella olevia poikia, odottaen tilaisuutta meluamiseen ja säestäen soittajaa sekä liikkein että äänin. Toisia poikia istuskeli tuoleilla ja penkeillä ja muutamia nuoria tyttösiäkin oli mukana, tuollaisia hupakkoparkoja, jotka kuluttivat elämänsä lyhyen kesän uneksumisessa.
Salin seinien vierillä oli pieniä komeroita, joissa pelattiin korttia. Puoleksi avonaisista ovista näki Schwarz pelaajien kiihoittuneita kasvoja, jotka kääntyivät ainoastaan silloin, kun asianomainen heitti pois sikaarinpätkän tai sytytti uuden. Kassanhoitaja istui pöytänsä takana, luoden välinpitämättömän silmäyksen yli seurueen ja merkiten silloin tällöin uuden velan edessään olevaan kassakirjaan. Hänen vieressään torkkui hänen apulaisensa horjuvalla tuolilla, pysyen vain ihmeen avulla tasapainossa, ja tarjoilupöydän kulmalla lepäsi kissa ja naukasi ja sulki silmiänsä filosoofin merkillisellä tyyneydellä.
— Ei, mutta siinähän on Schwarz! — kuului ääni salin perältä, ja nuorukainen näki erään entisen koulutoverinsa lähestyvän savumeren lävitse.
— Sinäkin täällä! Mitä kuuluu?
Joukko nuorukaisia ympäröi vastatulleen.
— Hyvät herrat, esittelen tässä teille erään ystäväni, joka tahtoo liittyä meidän erinomaiseen seurapiiriimme,— sanoi Gustav pakoitetusti hymyillen sekä jatkoi Schwarzin puoleen kääntyen: — Huomaa tarkoin, että siveellinen velvollisuutesi saapua joka ilta tänne tarjoaa sinulle myös sen hauskuuden, että et saa nukkua ainoatakaan yötäsi rauhassa. — Uusi jäsen! Erinomaista! On pidettävä puhe! Hoi, Augustinowicz, tulehan tänne, sinun täytyy puhua!
Samassa ilmestyi paikalle muuan nuori, merkillisen näköinen, pienenläntä, suurivatsainen, kaljupäinen olento. Hän heitti lakkinsa tuolille, kapusi pöydälle ja aloitti heti puheen:
— Hyvät herrat, vaadin ennen kaikkea ehdotonta hiljaisuutta, sillä muuten minun täytyy turvautua professorien puhetapaan. Silloin on teidän joka tapauksessa alistuttava järjestyssääntöihin. Mitä nyt? Kuulen melua! Hiljaa, hiljaa, muuten turvaudun tieteellisiin lausetapoihin.