Hänen tyttärensä, nuori Malinka, muistutti häntä monessa suhteessa. Hän yhtyi Schwarzin pyyntöön, eikä tyytynyt ainoastaan siihen, että nuori kreivitär otettiin heidän luoksensa asumaan, vaan tahtoi lisäksi, että he välttämättä jäisivät Kiowaan asumaan. Vanhan rouvan aikomus kävi yhteen tämän kanssa. Olihan hänen tyttärensä yhdeksäntoistavuotias, siis juuri siinä iässä, jolloin on tutustuttava maailmaan. Heidän varallisuutensa ei estänyt heitä toteuttamasta aiettansa. Witzberg-vainaja, joka oli ollut tullivirkamiehenä Preussin rajalla, oli ollut rehellisen ja kelpomiehen maineessa ja hänen virkaveljensäkin olivat sanoneet, että vielä vuosisatoja jälkeenkin päin puhuttaisiin hänen rehellisyydestänsä; mutta kaikesta rehellisyydestänsä huolimatta oli Kleofas Witzberg jättänyt murehtivalle leskellensä 500,000 ruplan omaisuuden, joka olisi pian voinut kohota miljoonaan, ellei kohtalo olisi niin varhain katkaissut tuon kunnon virkamiehen elämänlankaa. Hänen kokoon haalimansa omaisuus ei suinkaan ollut jäänyt huonoihin käsiin. Leski ja tytär, jotka eivät milloinkaan olleet uneksineet tulevansa niin rikkaiksi, tahtoivat kernaasti harjoittaa hyväntekeväisyyttä rikkauksillansa. He koettivat lievittää hätää ja puutetta missä tahansa sellaista ilmenikin; he tekivät runsaita lahjoituksia kirkolle ja täyttivät parhaansa mukaan kristilliset velvollisuutensa.
He ottivat nuoren kreivittären vastaan sydämellisesti ja avosylin aivan kuin hän olisi ollut läheinen sukulainen. Varsinkin Malinka, joka oli lapsellinen ja helläsydäminen tyttö, tunsi todellista kiintymystä tuohon ylhäiseen orpotyttöön. Hän osoitti kaikin tavoin hänelle ystävyyttänsä, lohdutti häntä parhaansa mukaan ja oli väsymätön kaikessa, ja toivo päästä kerran hänen uskotuksi ystävättäreksensä täytti hänen sydämensä ylpeydellä ja ilolla. Ja näin oli Schwarz toimittanut nuorelle kreivittärelle suojan ja turvan, jota parempaa tytön omat sukulaisetkaan eivät olisi voineet tarjota.
Mutta nuori kreivitär oli myöskin sellainen, että hän ei voinut herättää muuta kuin mieltymystä kaikissa, jotka joutuivat hänen kanssansa tekemisiin. Syvästä surustansa huolimatta hän oli selvillä tilanteesta ja osoitti suurta kiitollisuutta kaikesta siitä hyvästä, joka hänen osaksensa tuli.
Kyyneleet silmissä hän oli kiittänyt Schwarzia kädestä pitäen ja tämä oli vaistomaisen tunteen pakoittamana vienyt tuon käden huulillensa.
— Tahtoisin todellakin itkeä joka kerran, kun hän katsoo minuun, — sanoi Augustinowicz; — ja paholainen minut vieköön, ellei hän ole sata kertaa kauniimpi minua!
KAHDESTOISTA LUKU.
Mariella, kreivin tyttärellä, oli ollut jotakuinkin iloton nuoruus. Isänsä eläessä hän oli tuntimääriä istunut pienessä huoneessaan, ainoana huvinaan varpusten katseleminen naapuritalon katolla. Vanha kreivi saapui useimmiten iltamyöhällä kotiin, tuloksettomien ponnistusten harmistuttamana ja uuvuttamana, ja viritti loppumattomia valitusvirsiä kohtalon puolueellisuudesta ja kovuudesta. Mutta kyllä häntä seurasikin huono onni. Miehuusvuosinaan hän oli tunnettu tarmokkaaksi ja toimeliaaksi mieheksi ja hänen lempiunelmansa oli ollut saada esimerkillään puolalaiselle aatelistolle todistaa, kuinka se saattaisi nuortua, jos se seuraisi aikansa rientoja. Mutta nämä kunnianhimoiset ponnistukset eivät johtaneet muuhun kuin siihen, että hän menetti koko omaisuutensa. Hän oli kyllä saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen, mutta saavuttanut ne liian myöhään, hän olisi kernaasti vaihtanut kaiken tuon muutamaan tuhanteen ruplaan. Nämä kovat kokemukset olivat synnynnäisen aatelisylpeyden ohella katkeroittaneet hänen mielensä ja tehneet hänet ankaraksi itseään ja toisia kohtaan.
Hänen sukunsa, joka oli laaja ja sangen rikas, oli lopettanut kaiken yhteyden hänen kanssansa, tai oikeammin hän oli tehnyt sen, säästyäksensä kaikelta surkuttelulta ja sääliltä.
Jospa hänellä olisi edes ollut poika! Nuori kotka olisi lentänyt pesästään uusin voimin ja kiitänyt läpi kaikkien ilmapiirien! Mutta onnettomuudeksi oli kohtalo suonut hänelle tyttären, josta ei voinut toivoa mitään. Marie jäisi vanhaksineidoksi tai menisi isänsä kuoltua naimisiin ensimäisen vastaantulijan kanssa. Ja niin oli vanha kreivi jo alkanut miltei vihata tytärtänsä.
Tytär sitävastoin oli rakastanut häntä koko sydämestään; hän oli rakastanut isäänsä, koska tämä oli vanha ja onneton ja koska hänellä ei ollut ketään muuta, jota olisi rakastanut; hän oli rakastanut vanhusta, koska tämä edusti viimeistä lukua kauniissa romaanissa, jonka hän mielikuvituksessaan eli yhä uudestaan ja uudestaan. Satoja kertoja oli vanhus yksitoikkoisella äänellänsä toistanut kertomuksen esi-isiensä sankaritöistä, ja nuoren tytön sielu oli tottunut elämään menneisyyden muisteloissa. Hän oli vähitellen luonut ympärillensä puoleksi taru- ja satumaailman. Yhä uudestaan ja uudestaan hän näki mielikuvituksensa kultaiselle taustalle ilmestyvän uusia sankarihahmoja, milloin hopeavarusteisen ritarin, milloin korskean miekkamiehen, uljaan, taisteluvalmiin sankarin, joka pelasti isänmaansa, karkoitti raakalaislaumat takaisin aroille ja palasi riemusaatossa juhlallisesti koristettuun kaupunkiin. Nuoren neidon tavallisia haaveita! Ja koko maailman puhuessa tuon nuoren sankarin urotöistä, lepäsi tämä, enemmän rakkautta kuin verta janoavana polvillaan, erään nuoren, valkopukuisen neidon edessä. Ja tämä nuori neito oli hän, Marie, ja tuo sankari joku kuninkaallinen prinssi, kunniakkaan suvun viimeinen jälkeläinen.