Tällaisia haaveili nuori tyttö isänsä kertoessa hänelle esi-isiensä urotöistä. Mutta kun vanhus oli päässyt kertomuksensa loppuun, ja äkkiä havaitsi nykyisen tilanteen, mumisi hän surullisella äänellä: "Minun syyni, minun syyni!" Silloin Marie kietoi lempeästi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoi mitä hellimmällä äänellä: "Ei, isä, ei se ole sinun syysi, ja kaikki on vielä muuttuva entisellensä!"
Mutta entiset ajat eivät palanneetkaan; vanhus kuoli, eikä ylhäis-syntyistä ritaria kuulunutkaan, ei ilmestynytkään sankaria, joka olisi ottanut orvon tyttöraukan suojelukseensa.
Henkilössä, joka oli ilmestynyt, ei ollut nimeksikään ritarillisuutta. Tuosta kuhmuraisesta, leveäsuisesta, nelikulma-otsaisesta, jäyheätekoisesta talonpoikaispäästä ei ollut kultaisen töyhtökypärän kantajaksi. Todennäköisesti ajatteli tuo pää kaikkea muuta, mutta ei raakalaislaumojen tarkoittamista. Joka tapauksessa oli Schwarz nuoren kreivittären mielestä odottamaton, harvinainen ilmestys. Tämä mies ei puhunut, vaan toimi. Joka päivä huomasi neito uusia todistuksia hänen varmasta, älykkäästä päättäväisyydestään ja tarmokkuudestaan, havaitsipa hän tuossa nuoressa miehessä todellista miehekkyyttäkin, joskin tämä miehekkyys oli aivan toisenlaista kuin se, mikä oli ilmennyt ristiretkien aikuisissa tarinoissa. Otettuansa nuoren tytön asioiden huollon käsiinsä oli Schwarz jo heti ensi päivinä saavuttanut erinomaisia tuloksia, kun sitävastoin vanhan kreivin ponnistukset olivat aina rauenneet tyhjiin. Yhdessä viikossa oli Schwarz saanut aikaan enemmän kuin vanha kreivi monessa vuodessa. Hän havaitsi, että orpo tyttö ennen kaikkea tarvitsi pienoisen rahaerän, saadaksensa välttämättömät tarpeensa tyydytetyiksi, tarvitsematta nöyrtyä turvautumaan vieraitten henkilöiden apuun, joidenka luona hän asui. Luonnollisesti oli ajatus, että hän olisi rouva Witzbergistä riippuvainen, nuorelle tytölle kauhistuttava, ja hän oli äärettömän kiitollinen Schwarzille, joka oli oivaltanut hänen tuskansa. Asianajajan myötävaikutuksella onnistui nuoren ylioppilaan muuttaa kreivin omaisuus rahaksi, niin että Marie kuukauden kuluttua isänsä kuolemasta omisti 4,000 ruplaa. Mihin Schwarz vain ryhtyi, oli hänellä aina onni myötä, päinvastoin kuin mitä kreivillä oli ollut. Nuori tyttö huomasi tämän heti ja hänen mielestänsä hänen isänsä olemus oli edustanut ylhäisöä, kun nuori ylioppilas sitävastoin edusti alhaisoa.
— Kuinka kauheita nuo ihmiset ovat, — ajatteli hän. — Heille ei ole olemassa mitään esteitä. Kuinka epäviisasta oli isältäni ryhtyä kilpailemaan heidän kanssaan.
Eräänä päivänä hän tiedusteli varsin hienotunteisesti Schwarzin menneisyyttä, ja tämä vastasi miltei töykeästi:
— Isäni oli seppä!
Marie ihmetteli suuresti kuinka Schwarz saattoi sellaista tunnustaa. Hän arveli, että nuoren miehen olisi pitänyt olla edes sen verran hienotunteinen, että olisi salannut moisen kauhean tosiasian, ja Schwarzin vastaus oli kuin vasaranisku hänen nuorelle, haaveilevalle sydämellensä. Hän kuvitteli ainakin alkuaikoina, että nuori ylioppilas ja molemmat Witzbergit kunnioittaisivat hänessä vanhan, arvokkaan suvun jälkeläistä ja että siihen ystävällisyyteen, jota häntä kohtaan osoitettiin, ei ollut niinkään vähäisenä syynä hänen kreivinkruununsa. Mutta pian hänen täytyi myöntää täydellisesti erehtyneensä ainakin Schwarzin suhteen.
Nuori ylioppilas lausui sanan "kreivi" aivan samoin kuin esimerkiksi sanan "liettualainen", "porvari" tai "talonpoika", antamatta sille erityisempää arvoa. Vieläpä hän suhtautui kreivittäreen jonkinmoisella ylpeydellä ja alentuvaisuudella, joka oli kaukana kaikesta mielistelystä. Hän oli orpoa kohtaan sävyisä ja hellä, mutta kohteli häntä kuin voimakas heikompaa, kuin kypsynyt mies lasta. Kuinka suloista Marien olikaan olla hänen turvissaan. Hänellä oli tunne, että Schwarzille ei mikään ollut mahdotonta ja että hän saattoi nukkua rauhassa niinkauan kuin Schwarz häntä suojeli.
Siitä huolimatta joutui hän pari kolme kertaa tutustuttamaan nuorukaista luonteensa toiseen puolen. Eräänä iltana hän tyhjensi Schwarzille kaikki kirjalliset ja filosofiset tietonsa, johonka tämä hellävaroen vastasi, kumoten kaikki hänen väitteensä, niinkuin opettaja oppilaansa, mikä neitosta yhä vaan kiihoitti. Nuorukainen todisti hänen erehdyksensä ja täydensi ja oikaisi hänen mielipiteitänsä, joilla hän oli tahtonut häikäistä. Eräänä toisena kertana kun molemmat ylioppilaat olivat läsnä, Marie istahti pianon ääreen ja soitti vaikean rapsodian: mutta kun hän oli lopettanut, istui Schwarz samalle tuolille ja soitti vielä loisteliaammin kappaleen. Tuo nuori mies osasi todellakin kaikkea!
Kun nuori kreivitär samana iltana meni huoneeseensa, oli hän vähällä purskahtaa itkuun, ja nämä lapselliset mielenliikutukset kiihoittivat häntä siihen määrin, että hän oli melkein unohtamaisillaan surunsa. Siitä huolimatta hän rakasti isäänsä yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja muisto hänen kuolemastaan piti häntä yhä mitä suurimman epätoivon vallassa. Mutta hän oli nainen, ja tuskinpa on olemassa ainoatakaan nuorta naista, joka ei — syvimmässä surussaankin — olisi jonkun verran taipuvainen turhamaisuuteen.