Näin siis syntyi hiljainen ja salainen taistelu nuoren kansanmiehen ja hänen suojattinsa välillä ja tämä taistelu antoi Marielle paljon miettimisenaihetta, mutta Schwarzille se oli vieläkin vaarallisempaa kuin hänelle. Kreivitär ei ollut pystynyt sokaisemaan häntä syntyperällään ja tiedoillaan, mutta siitä huolimatta hänessä oli herännyt vilkas mielenkiinto neitoa kohtaan.
Schwarz katseli häntä kuin heikkoa, hentoa lasta, jonka olemassaolo oli hänen käsissään. Hän oli alituisesti Marien seurassa ja laiminlöi kokonaan Helenen, käyden tämän luona vain aniharvoin. Hän mietti vain millä voisi ilahduttaa pikku kreivitärtä ja muodostaa hänen elämänsä helpoksi ja mukavaksi. Taistelu nuorten välillä kävi päivä päivältä yhä selvemmäksi tai oikeammin kehittyi yhä voimakkaammaksi molemminpuoliseksi mieltymykseksi. Nuori kreivitär arveli, että Schwarz nöyrtyisi nyt kauniisti hänen edessään ja laskisi talonpoikais-sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tämä oli kuitenkin vain sekavaa haaveilua, niinkuin asianlaita oli samanlaisissa tapauksissa ollut hänen isänsä edessäkin; mutta tietämättään ja tahtomattaan ajatteli hän päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän tuota nuorta ylioppilasta. Eikä ihmekään, sillä olihan hän vasta kahdeksantoista vuotias, eikä tietänyt elämästä kerrassaan mitään, mutta hänen päänsä oli kuitenkin tulvillaan jos jonkinlaisia haaveita.
Muuten häneltä ei puuttunutkaan tilaisuutta saada alituisesti ajatella uutta ystäväänsä. Schwarz oli ottanut huolehtiaksensa hänestä kaikin tavoin, ja rakkaus ja kiitollisuus, jota hän nuorukaista kohtaan tunsi, opettivat Marieta pitämään häntä päivä päivältä yhä suuremmassa arvossa. — Voisiko hän rakastaa minua? — kysyi hän itseltänsä iltaisin, ajatellen Schwarzin hänelle puhumia sanoja ja katseita, joita tämä oli häneen luonut. Usein vastasi hän itselleen arasti: — Kyllä, hän rakastaa minua! — Mutta silloin kuiskasi ääni hänen korvaansa vielä kovemmin: — Onko se myöskin totta? — ja hän lisäsi hiljaa: — Jospa hän vain voisi minua rakastaa!
KOLMASTOISTA LUKU.
Päivät, kuukaudet kuluivat; Schwarz saapui joka ilta Witzbergien luo, ja kuten kreivitär Mariessa, oli hänessäkin tapahtunut suuri muutos. Marie ei ollut Schwarzin mielestä enää mikään lapsi; hän oli muuttunut nuoreksi naiseksi, kauneimmaksi ja täydellisemmäksi minkä maa päällään kantoi. Katseet, jotka hän neitoon loi, eivät enää olleet, niinkuin aikaisemmin, rauhalliset ja kirkkaat. Aikaisemmin hän olisi tahtonut painaa hänet rintaansa vasten, tuudittaaksensa ja laulaaksensa hänet uneen niinkuin pienen lapsen; nyt hän ei voinut koskettaa neidon kättä, tuntematta päästä jalkoihin saakka kulkevaa väristystä. Hän rakasti tyttöä kaikesta sydämestänsä, ja myöskin tämän ajatukset ja haaveet kohdistuivat yksinomaan nuorukaiseen. —
— Jos sinä jonakin päivänä rakastuisit, Malinka, niin mitä silloin tekisit? kysyi eräänä päivänä Marie.
— Kallis Marie, olisin hyvin onnellinen ja rakastaisin tulisesti. Ja katsos, Marie, taivaan sallimuksesta rakastuisi hänkin minuun.
— Niin, mutta jos hän ei rakastuisi sinuun? Neiti Witzberg tarttui molemmin käsin otsaansa.
— En tiedä mitä silloin tekisin, mutta minä luulen, että sellainen on mahdotonta… rakastaisin häntä niin… niin… Jumalani, en voi sanoa sinulle kuinka äärettömästi häntä rakastaisin!
Hän kietoi käsivartensa ystävättärensä kaulan ympäri, painoi häntä rintaansa vasten ja tuhlasi hänelle hellyydenosoituksia.