— Malinka! — huudahti Marie värähtävällä äänellä.
— Rakas Marie!
— Malinka, minä rakastan!
— Niin, Marie, tiedän sen! —
— Kuulehan, vanha ystävä, — kuului samassa Augustinowiczin ääni
Schwarzin huoneesta.
— No, mitä nyt?
— Eipä juuri mitään. Näinpähän vaan, kuinka sinä äsken suutelit neiti Marien harsoa… Jos sellainen sinua miellyttää, niin tuolla on vanha kaulahuivini, jolle voit myöskin tuhlata hellyydenosoituksiasi. Se on hiukan rikkinäinen, mutta ei suinkaan se mitään tee, saat kernaasti ottaa sen… Niin, vanha ystävä, ymmärrän kyllä mitä tuo kaikki merkitsee… tyhmä Witzbergin eukko ei sitä ymmärrä, mutta minä ymmärrän.
Schwarz ei vastannut mitään, vaan peitti kasvonsa käsillään. Augustinowicz katseli häntä hetkisen vaienneena, tömisteli sitten jalkojaan pöydän alla ja mumisi liikutetulla äänellä:
— Kas niin, vanha ystävä!
Schwarz vaikeni yhä. Silloin Augustinowicz meni hänen luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä.