— Minä tiedän miksi. Te pelkäsitte, että me kertoisimme sen Marielle. Mutta oletteko tehnyt siinä kauniisti? — virkkoi Malinka. — Marie, mikä sinun on? Oletko sairas?
— Ei mitään… ei mitään… se on jo ohi!
Kuitenkin olivat hänen kasvonsa kalmankalpeat ja hän hengitti raskaasti. Hän poistui äkkiä salista ja pakeni huoneeseensa. Rouva Witzberg aikoi seurata Marieta, mutta Malinka pidätti häntä.
— Ei, äiti, annetaan hänen olla; on parasta, että hän saa itkeä yksin.
Sitten Malinka kääntyi Augustinowiczin puoleen ja sanoi vakavan surullisesti:
— No, hyvä herra, onko Marie yhä vieläkin mielestänne sydämetön teeskentelijä?
— Kenties olen erehtynyt, — sopersi Augustinowicz, — mutta, mutta…
Augustinowiczillä oli aikomus tänä iltana ilmoittaa Witzbergeille, että Schwarz aikoi mennä naimisiin Helenen kanssa ja pysyä kokonaan poissa. Mutta hänellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta avata suutansa, eikä hän myöskään uskaltanut, kotiin palattuaan, kertoa Schwarzille mitä oli tapahtunut.
Marie oli tällä välin sulkeutunut huoneeseensa, hänen päätänsä poltti ja ajatukset kiisivät pyörretuulen tavoin hänen aivoissansa. Vallitsevassa hiljaisuudessa saattoi selvästi eroittaa hänen ahdistavan hengityksensä ja sydämensä kiivaat lyönnit. Pelski, Malinka ja Augustinowicz pyörivät epäselvinä haamuina hänen ympärillänsä ja hän näki edessään ikäänkuin haudasta nousseen ylioppilaan kalvaat kasvot, verettömine huulineen ja alaspainuneine silmäluomineen.
— Hän on sairas, sairas! — toisti hän puoleksi ääneen. — Hän kuolee, enkä minä saa enää koskaan nähdä häntä.