— Sinäkö se olet, Marie? — kysyi Malinka hämmästyneenä.
— Niin, minä! — sanoi Marie.
Hän istahti Malinkan jalkojen juureen ja painoi päänsä ystävättärensä syliin.
— Malinka hyvä, ethän ole minulle vihainen, ethän? Sinähän et ymmärrä minua, eikö totta?
Sitten hän hyväili Malinkaa aivan kuin pieni tyttö hyväilee vanhempaa sisartansa.
— Tiedän, että olen menetellyt väärin, mutta nyt vasta olen jälleen löytänyt sydämeni. Tunnen itseni niin onnelliseksi sinun luonasi! Muistatko kuinka me aina ennen juttelimme keskenämme? Tehkäämme niin taas tänäänkin, eikö niin?
Syvästi liikutettuna virkkoi Malinka:
— Niin, tänään, mutta huomenna on asianlaita aivan toinen, sillä silloin saapuu muuan nuori mies ja vie rakkaan Marieni mennessään, ja silloin minä jään taas aivan yksin.
— Luuletko todellakin, että hän tulee? — kysyi Marie.
— Olen siitä aivan varma. Poika parka on sairastunut pelkästä huolesta. Nyt ymmärrän myöskin, minkätähden herra Augustinowicz ei ilmaissut meille syytä hänen poissaoloonsa. Herra Schwarz on sen itse kieltänyt, säästääkseen sinut pelästykseltä.