KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Seuraavana päivänä sai kreivitär Marie kaksi kirjettä. Toinen oli
Pelskiltä, toinen Schwarzilta.
"Neitiseni", — kirjoitti Pelski, — "huoli, jota odottamaton vastauksenne minulle tuotti, ei suonut minulle voimia lähemmin ajatella, mitä Teille sanoin. Torjuin ystävyyden, jonka Te minulle tarjositte, ja valitan sitä syvästi. Menemättä menettelynne syihin, tahdon mainita, että huomaan Teidän seuranneen sydämenne ääntä. Toivon, että säästyisitte pahoilta pettymyksiltä. Jos mies, jonka Te olette itsellenne valinnut, rakastaa Teitä niinkuin minä olen Teitä rakastanut, niin voin olla onnenne suhteen levollinen. Jumala varjelkoon minua sanomasta mitään pahaa hänestä tai syyttämästä häntä. Minä pyydän, säilyttäkää kallis ystävyytenne minua kohtaan, se on tästälähin oleva elämäni ainoa onni."
Samana päivänä vei Augustinowicz Schwarzin kirjeen Marielle, joka ei kuitenkaan ensin aikonut sitä avata.
— Älkää kohdelko häntä noin, — sanoi Augustinowicz. — Voi olla, että ystäväparkani juuri tällä hetkellä…
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä ja ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi jatkaa-.
— Veimme hänet viimeyönä sairaalaan.
Marie kävi kalmankalpeaksi ja oli vähällä pyörtyä. Ainoastaan suurella vaivalla hän saattoi säilyttää mielentasapainonsa, ja hänen koko olemuksensa vapisi kuin haavanlehti. Koettipa hän kuinka paljon tahansa vastustaa tunnettaan, niin hän ei voinut sille mitään, että hän rakasti yhä Schwarzia.
Hän otti kirjeen Augustinowiczin kädestä ja luki seuraavaa.
"Hyvä neiti. Olen pakoitettu luopumaan kädestänne, mutta kunnioitustanne en silti tahdo menettää. Lukekaa ja tuomitkaa. Muuan kuoleva ystävä uskoi suojelukseeni erään naisen, jota hän rakasti kärsivän sydämensä koko voimalla. Tuon rakkauden ryöstin minä häneltä tahtomattani. Ystävän kuoleman jälkeen tutustuin lähemmin tuohon naiseen ja kuvittelin rakastavani häntä. Onnettomuudeksi sanoin sen hänelle, ja nyt, hyvä neiti, tapahtui se, minkä kai jo tiedätte. Koetin kauan salata itseltäni intohimoista rakkauttani Teihin. Kuinka minä olenkaan kärsinyt! Te antaisitte minulle kaikki anteeksi, jos Te tietäisitte, kuinka paljon olen kärsinyt. Kun omatuntoni jälleen havahtui ja kun vihdoinkin tuli hetki, jolloin minun oli tehtävä päätös… niin, sanokaa itse, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Olin vannonut kuolevalle ystävälle, olin antanut sanani naisparalle, ja kaikki muu, paitsi sydämeni, pakoitti minua luopumaan Teistä. Antakaa minulle anteeksi, jos voitte. Augustinowicz sanoo, että olen sairas… todennäköisesti ajatukseni ovatkin sekaisin; veri polttaa suonissani kuin tuli. Yksi seikka on minulle nyt kuitenkin selvempi kuin koskaan ennen, nimittäin se, että rakastan Teitä, että rakastan Sinua, taivaallinen olento, jumalallinen Marieni!"