Hän kärsi ja odotti talonpojan koko kärsivällisyydellä. Vihdoin tytön ääni, vilusta väristen, herätti hänet ikäänkuin unesta.
— Isä kulta!
— Ole hiljaa. Ei ole meille armoa.
— Palatkaamme Lipinceen…
— Mene hiiteen!
— Jumala, Jumala! vaikeroi Marysia hiljaa.
Wawrzonin kävi häntä sääli.
— Kurja, orpo tyttö!… kunhan Jumala armahtaisi edes sinua!
Tyttö ei enään kuullut hänen sanojaan. Hänen päänsä vaipui seinää vastaan ja silmät sulkeutuivat. Hän meni raskaaseen, levottomaan, kuumesairaan uneen ja näki unessa Lipincen ja Jaskon, tallirengin, joka lauloi:
Mikäs neiti, mikäs neiti
Sinä sitte olet?
Yllä sulla, yllä sulla
On vaan ruuttakruunu.