— Niin se on, jatkoi hän nähdessään Wawrzonin hämmästyksen. — Ei maassa ole mitään vikaa. Kun minä tulin tänne, niin ei minulla ollut ropoakaan ja nyt minä tulen hyvin toimeen. Mutta teidän, talonpoikien, pitää kuokkia peltoa eikä retkeillä maailmalla. Kun te lähdette pois, niin kuka sitte jää sinne. Turhanpäiten tänne lähdette, helppohan tänne on tulla, mutta vaikea on kääntyä takaisin.
Hetkisen hän vaikeni ja virkkoi sitte ikäänkuin itsekseen:
— Kun sitä noin neljäkymmentäkin vuotta on täällä, niin jo se maakin alkaa unohtua. Mutta luuletteko, että aika koti-ikävän parantaa? Williamin täytyy lähteä sinne ennenkuin on myöhäistä, näkemään maan, jossa hänen isänsä elivät… Se on minun poikani, tuo! virkkoi hän, osottaen nuorta herraa. — William! tuothan kotoa kourallisen maata pääni alle arkkuun.
— Yes, father! — vastasi englanninkielellä poika.
— Ja rinnalleni. William! ja rinnalleni!
— Yes, father!
Savu rupesi nyt kirvelemään vanhan herran silmiä niin hirveästi, että silmäterän päälle valui ikäänkuin lasinen verho.
Samassa hän taas murisi:
— Poika kyllä ymmärtää puolaa, mutta tahtoo aina puhua englantia. Ja niinhän sen olla pitääkin. Ei sitä, joka kerran tänne on joutunut, vanha isänmaa saa takaisin. William, lähdeppä kertomaan sisarellesi, että meille päivälliseksi ja yöksi tulee vieraita.
Poika läksi kiireesti. Vanha herra vaipui mietteisiin ja oli kauvan aikaa vaiti, vihdoin hän rupesi puhumaan ikäänkuin itsekseen: