Kolmantena päivänä Wawrzon ja hänen tyttärensä jo läksivät matkalle Little-Rockiin. Ukon taskussa oli sata dollaria ja siltä onneltaan ei hän muistanut syödäkään, mutta Marysia tunsi nyt selvästi Jumalan käden johdon ja tuli siihen lujaan uskoon, ettei se käsi salli heidän hukkua; niinkuin se on johdattanut heidät pois onnettomuudesta, niin se johdattaa Jaskonkin Amerikkaan, suojelee heitä, molempia ja suo heidän palata Lipinceen.
Sillaikaa he vaunujen akkunoista näkivät maalaiskylien ja siirtoloiden kiitävän ohitsensa. Oli täällä ihan toisellaista kuin New-Yorkissa. Oli vainioita, suuria metsiä ja taloja, joitten ympärillä kasvoi puita. Vainioitten sarat viheriöivät eriväristen viljojen peitossa aivan kuin Puolassa. Ne nähdessään tunsi Wawrzon rintansa laajenevan ja hänen teki suuresti mieli huutaa: "hei, hei, te vihriät metsät ja vainiot!" Lehmä- ja lammaslaumat kävivät niityillä laitumella. Metsän laidassa oli miehiä puunhakkuussa. Juna kiiti kauvemma ja kauvemma. Seutu kävi yhä harvemmin asutuksi. Siirtolat katosivat ja maa muuttui leveäksi, autioksi aroksi. Nurmi siinä aaltoili tuulessa ja kukkaset nuokkuilivat. Paikoittain kiemurteli teitä, joita myöten joskus oli ajettu rattailla. Nyt olivat ne kullankarvaisten nauhojen kaltaiset, keltaisten kukkien peitossa. Korkeat takkiaiset, peitsiruohot ja ohdakepensaat nyökyttelivät päitään, ikäänkuin tervehtiäkseen matkamiehiä. Mahtavin siivin kaartelivat kotkat aron päällä, iskien terävät silmänsä nurmeen. Juna syöksyi eteenpäin ikäänkuin sen määränä olisi ollut päästä sinne, missä aron äärettömyydet katoavat silmistä ja sulavat yhteen taivaan kanssa. Vaunun ikkunoista saattoi nähdä laumoittain jäniksiä ja villiä koiria. Tuontuostakin nosti korkeasarvinen hirvi päätään nurmesta. Ei missään näkynyt kirkkoa tai kaupunkia, kylää tai ihmisasuntoa, paitsi asemat. Niiden välillä ei saattanut nähdä ainoaakaan elävää sielua. Wawrzon katseli sitä kummissaan ja ravisteli päätään. Hän ei saattanut käsittää, minkätähden annetaan kaiken tämän maan olla tässä asumattomana. Taasen kului vuorokausi umpeen. Aamulla saavuttiin metsään, jonka puita kierteli käsivarren paksuiset köynnöskasvit, tehden metsän niin läpitunkemattomaksi, että siihen olisi saanut iskeä kirveensä ihan kuin seinään. Tuntemattomat linnut visertelivät vihriässä tiheikössä. Äkkiä olivat sekä Wawrzon että Marysia näkevinään, kuinka köynnöskasvien ja pensasten joukosta suikahti jonkillaisia ihmisentapaisia, höyhentöyhdöt päässä, kasvot punaisina kuin kiilloitettu kupari. Nähdessään nuo metsät, nuo autiot arot ja äärettömät erämaat, koko tuon vieraan luonnon ja nuo oudot ihmiset, täytyi Wawrzonin puhjeta puhumaan:
— Marysia!
— Mitä, isä kulta?
— Näetkös?
— Näen kyllä.
— Entä ihmetteletkös?
— Ihmettelen kyllä.
Viimein he tulivat joelle joka oli ainakin kolme kertaa leveämpi kuin Warthe — myöhemmin he saivat tietää, että sitä sanottiin Missisipiksi — ja saapuivat synkkänä yösydännä Little-Rockiin.
Siellä heidän piti kysyä tietä Borowinaan. Ja tässä heitämme heidät hetkeksi, sillä tähän päättyy toinen jakso heidän seikkailuistaan "leivän haussa". Kolmas kuluu metsissä, kirvesten kumistessa, uutisasukkaan raskaassa työssä. Pian saamme nähdä, olivatko heidän kyynelensä, tuskansa ja kärsimyksensä nyt loppuvat.