Totta puhuen siirtolaiset, paikalle saavuttuaan, suuresti hämmästyivät. He olivat toivoneet uutisasutukselle määrätyltä maalta tapaavansa metsiä ja vainioita, mutta he tapasivat raivaamatonta korpea. Mustat tammet, puna- ja pumpulipuut (niinkutsutut cottomvood), heleälehtiset plataanit ja tummat pähkinäpuut seisoivat kylki kyljessä yhtenä seinänä. Sen korven kanssa ei ollut leikkimistä: alla paksu sammal, yllä köynnöskasvit, nuorina ja köysinä kierrellen puusta puuhun, milloin muodostaen ikäänkuin siltoja, milloin esirippuja, milloin kukillisia peitteitä. Metsä oli niin tiheä, niin läpitunkematon, ettei silmä päässyt lävistämään sitä, kuten meidän metsiämme. Se, joka sen syvyyteen joutui, ei löytänyt taivasta päänsä päältä, hänen täytyi eksyä pimeyteen ja ehkä ainiaaksi hukkua. Masuurit silmäilivät vuoroin nyrkkejään ja kirveitään, vuoroin noita jättiläistammia, joitten rungot olivat toistakymmentä syltä ympäri mitaten. Heidän mielensä kävi apeaksi. Kyllä ihmisestä tuntuu hyvältä omistaa polttopuita pirtin lämmikkeeksi, mutta kun hänen pitää raivata 160 morgin ala, kiskoa maasta juuret, korjata pois rungot ja sitte tarttua auran kurkeen, niin siinä on työtä vuosikausiksi.
Mutta muuta neuvoa ei ollut. Jo tulon jälkeisenä päivänä miehet siis siunasivat itsensä, sylkäsivät kämmeniinsä, tarttuivat kirveeseen, ähkäsivät, heilauttivat asetta ja iskivät. Siitä lähtien kaikui joka päivä kirveen iskuja Arkansasin metsistä, joskus myöskin lauluja, joihin kaiku vastasi:
Minä menen metsän korpeen,
Rakennan sinne majani.
Tule, tule tyttö kulta
Jakamaan se mun kanssani.
Siirtolaiset olivat asettuneet joen reunalle, laajahkon, neliskulmaisen aukean ympärille, jonka keskelle kerran aikoivat rakentaa kirkon ja koulun. Mutta sinne oli vielä pitkä aika. Vastaiseksi siinä seisoivat vankkurit, joissa siirtolaisten perheitä oli kuljetettu. Vankkurit olivat asetetut kolmikulmaan, joten ne hyökkäyksen sattuessa saattaisivat toimittaa linnoituksen virkaa. Niiden takana kävivät muulit, hevoset, härät, lehmät ja lampaat laitumella, paimeninaan nuoret, aseelliset miehet. Ihmiset nukkuivat vankkureissa tai nuotiovalkeain ääressä.
Päivin oli leirissä vaan naisia ja lapsia. Miesten läsnäoloa ilmaisivat ainoastaan kirveen iskut, joitten voimasta koko metsä kumisi. Öisin ulvoivat pensaikoissa villit pedot, varsinkin jaguaarit, arkansilaiset sudet ja kujotit. Hirveät harmaat karhut eivät suurestikaan pelänneet tulta, vaan tulivat useinkin aivan likelle vankkureja. Sentähden kuului monasti pimeyden keskeltä pyssynlaukauksia ja huutoja: "tulkaa tappamaan petoa!" Ne miehet jotka tulivat Texasin takamailta olivat enimmäkseen tottuneita metsästäjiä, joten he helposti hankkivat perheilleen riistavaraston, antiloopeja, hirviä ja puhvelihärkiä; sillä näiden eläinten muutto-aika pohjoista kohti olikin pian käsissä. Muut siirtolaiset elivät ruokavaroilla, joita olivat ostaneet Little-Rockista tai Clarcsvillestä, nimittäin maissijauhoilla ja suolaisella lihalla. Sitäpaitsi teurastettiin lampaita, joita jokainen perhe oli ostanut suuret määrät.
Illoin kun vankkurien keskellä paloi suuri tuli, ei nuoriso malttanut lähteä nukkumaan, vaan pisti tanssiksi. Joku pelimanni oli ottanut mukaansa viulun ja vingutti siitä korvakuulon mukaan puolalaista tanssia "obertasta". Taivasalla sekaantui viulun ääni metsän huminaan ja toiset miehet säestivät pelimannia amerikkalaiseen tapaan helistelemällä läkkiastioita.
Elämä kului raskaassa työssä, humussa ja melussa, mutta hedelmiä työstä ei paljon näkynyt. Ensi tehtävänä oli mökkien rakentaminen ja pian seisoikin vihriällä niityntapaisella koko joukko salvoksia, mutta raitit olivat täynnä lastuja, laudanpalasia, puunkuoria ja kaikenlaisia muita jätteitä. Punapuu eli n.k. "redwood" soveltui kyllä rakennusaineeksi, mutta se oli kaukaa noudettava. Toiset pystyttivät väliaikaisiksi asunnoikseen telttoja palttinasta, jonka olivat kiskoneet irti vankkurien kuomeista. Naimattomat miehet, jotka eivät erittäin kaivanneet kattoa päänsä päälle ja jotka jo olivat kyllästyneet raivaustyöhön, rupesivat kyntämään maata, missä vaan tuntui olevan vähänkin murevampaa paikkaa ja missä ei ollut kovin paljon tammia, pähkinäpuita ja muita kovaluontoisia puita. Silloin kajahteli ensi kertaa Arkansasin korvissa kyntäjän huuto haralle: "hei sinä siinä, tokko vedät!"
Yleensä painoi uutisasukasten hartioita sellainen työn taakka, etteivät he tietäneet, mistä päästä alkaa: rakentaako asuntoja, raivatako korpea vai lähteäkö petojen ajoon. Heti alusta alkaen tuli ilmi, että siirtolais-asiamies oli ostanut maan rautatieyhtiöltä ikinä käymättä paikalla. Varmaan hän vaan oli luottanut vakuutuksiin, sillä muutoin ei hän ikinä olisi ostanut syvää korpea, kun kyllä helposti olisi ollut saatavissa metsänsekaista aroa. Sekä hän että rautatieyhtiön asiamies saapuivat kyllä paikalle mittaamaan maata ja jakamaan kullekin osaansa, mutta viivyttyään siellä kaksi päivää ja vihdoin riitaannuttuaan pahanpäiväisesti, lähtivät he Clarcsvilleen, muka mittausvehkeitä hakemaan, eivätkä sen koommin enään näyttäytyneet uutisasutuksilla.
Pian kävi selville, että toiset siirtolaiset olivat maksaneet enemmän, toiset vähemmän ja pahinta kaikesta oli, ettei kukaan tietänyt missä hänen maatilkkunsa oli ja kuinka saada mitatuksi, mitä kullekin kuului. Uutisasukkaat jäivät vaille johtajaa joka olisi järjestänyt heidän asiansa ja ratkaissut heidän riitansa. Kukaan ei oikein tietänyt, miten työt olivat asetettavat. Jos siirtolaiset olisivat olleet saksalaisia, niin he varmaan olisivat yksissä voimin ensin raivanneet metsän, senjälkeen rakentaneet asumukset ja vasta sitte mitanneet kullekin mökille maan. Mutta masuuri tahtoi paikalla haltuunsa oman tilkkunsa. Siihen piti heti rakentaa talo ja siitä piti heti kaataa metsä. Sitäpaitsi jokainen tahtoi saada maansa aukean keskeltä, missä multa oli murevinta ja vesi lähinnä. Syntyi riitoja, jotka yltyivät yltymistään, kunnes äkkiä eräänä päivänä keskelle siirtolaa ilmaantuivat erään herra Grünmanskin vankkurit. Cincinatissa, missä asuu saksalaisia, samainen herra luultavasti käytti lyhyempää nimeä "Grünmann", mutta Borowinassa hän lisäsi puolalaisen päätteen "ski", jotta kaupat luistaisivat paremmin. Hänen vankkurejaan peitti korkea palttinainen katos, jonka molempiin syrjiin oli suurilla mustilla kirjaimilla kirjoitettu: "Saloon" (Salonki). Alempana seisoi pienemmillä kirjaimilla: Paloviinaa, viskiä, katajamarjaviinaa.
Minkätähden nuo vankkurit olivat lähteneet vaaralliseen korpeen Clarcsvillen ja Borowinan välillä, kuinka eivät erämaan rosvot olleet niitä hävittäneet ja minkätähden eivät indiaanit, jotka tavan takaa pienissä parvissa retkeilivät Clarcsvillen likeisyydessä, olleet vieneet herra Grünmanskin päänahkaa — tämä kaikki jääköön hänen salaisuudekseen. Pääasia oli, että hän onnellisesti saapui perille, alkaakseen heti samana päivänä tehdä loistavia kauppoja. Mutta samana päivänä alkoi siirtolaisiltakin mennä päät vallan sekaisin. Olivathan he tähänkin asti riidelleet maakappaleista, aseista, lampaista y.m., mutta nyt tuli riita turhista. Heidät valtasi jonkillainen amerikkalainen nurkkapatriotismi. Siirtolaiset, jotka olivat tulleet pohjoisvaltioista rupesivat kehumaan entisiä asuinsijojaan eteläisten uutisasukkaitten ja uutisasutusten kustannuksella ja päinvastoin. He käyttivät nyt puheessaankin pohjoisamerikkalaista, englanninsekaista puolaa, jommoiseksi heidän kielensä oli muodostunut vieraitten joukossa, kaukana synnyinmaasta.