— Mitä te siellä kehutte pohjoista kontrianne? virkkoi chicagolainen työmies. — Meillä Illinoisissa — katsoppa minne tahansa — huristaa treinit ja joka miilalla on edessäsi kaupunki. Jos taas lähdet kontriin ja tahdot ruveta piltaamaan farmillasi, well, ei tarvitse käydä metsää kaatamaan, ostat valmiita lumperia ja — ool rait! Mutta mitä teidän puolellanne saa?
— Meillä lähtee yhdellä pyssynlaukauksella irti enemmän dollareita kuin kaikki sinun lautasi.
— Mutta, bai heven, mitä sinä sinuttelet minua. Siellä olin minä sör ja sinustakin olisi voinut tulla sör, mutta mikä sinä täällä olet, notinkia, jees, notinkia etkä mitään muuta.
— Suus kiinni, taikka annan korvillesi sen tramppi, kun tässä suutun.
Mitä bisnestä sinulla on kanssani?
— Mitä sinä sitte minua insulttaat?
Nyt olivat siirtolaisten asiat todetta nurin, sillä koko joukko oli kuin lammaslauma ilman paimenta. Riidat maakaistaleista kävivät yhä kiihkeämmiksi. Toisten asumusten väet liittyivät tappelemaan toisia vastaan. Kokeneemmat, vanhemmat ja viisaammat saivat tosin usein heidät palautetuiksi järkiinsä, mutta monasti eivät he voineet mitään. Vaaran hetkinä yhteishyvän vaisto kyllä pakotti unohtamaan riidat. Kerran esimerkiksi, kun joukko indiaani-kulkureja oli varastanut siirtolaisilta toistakymmentä lammasta, olivat miehet suinpäin, aivan epäjärjestyksessä ja hetkeäkään epäilemättä, karanneet heidän kimppuunsa. Lampaat saatiin pois, yksi punanahka haavoittui ja heitti pian henkensä. Sinä päivänä vallitsi leirissä mitä paras tuuli, mutta seuraavana aamuna, kun oltiin vääntämässä puunjuuria maasta, syttyi taas riita. Illoin kun pelimanni soitti, vallitsi myöskin rauha. Hän ei silloin soittanut tansseja, vaan muita lauluja, joita siirtolaiset olivat kuulleet kauvan sitte, silloin, kun vielä asuivat kotoisten olkikattojen alla. Silloin vaikeni puhekin. Miehet asettuivat suureen piiriin pelimannin ympärille, metsän humina säesti soittoa, valkean liekeistä räiskivät kipinät. Mutta miesten päät painuivat surullisina rintaa vastaan ja heidän ajatuksensa lensivät merten taa. Monasti oli kuu jo sukeltanut esiin metsän takaa, he yhä vaan kuuntelivat. Mutta noita lyhyitä hetkiä lukuunottamatta, hajaantui siirtola hajaantumistaan. Riidat yltyivät, viha kasvoi. Pieni yhteiskunta, viskattuna korpien keskelle, erilleen koko muusta maailmasta, elämään ilman mitään johtoa, ei voinut omin voimin tulla toimeen.
Siirtolaisten joukossa tapaamme tuttavamme, vanhan Wawrzon Taporekin ja hänen tyttärensä Marysian. He olivat lähteneet Arkansasiin ja jakoivat nyt toisten siirtolaisten kohtaloa. Tai oikeastaan heidän alussa kävi paremmin. Olivathan he metsässä eikä New-Yorkin kadulla. Siellä eivät he omistaneet mitään, täällä heillä oli vankkurit, hiukan tavaroita, joita he halvalla hinnalla olivat ostaneet Clarcsvillestä ja jonkun verran työaseita. Siellä heitä kalvoi kauhea koti-ikävä, täällä kahlehti kova työ ajatukset päivän huoliin. Mies hakkasi aamusta iltaan puita metsässä ja kuljetti hirsiä rakennukseensa. Tytön täytyi pestä vaatteita joessa, tehdä tulta ja valmistaa ruokaa. Vaivalloisesta elämästä huolimatta, liike ja raitis ilma sentään karkoittivat viimeisetkin jäljet siitä taudista, jonka kurjuus New-Yorkissa oli tuottanut. Texasin kuuma ilma oli ruskettanut hänen kasvonsa, joten ne säteilivät kuin kulta. Nuoret miehet Sant-Antoniosta ja suurten järvien ympäriltä, jotka yhtä mittaa pöllyyttivät toisiaan, olivat ainakin siinä suhteessa yksimieliset, että Marysian silmät ovat kuin ruiskukat tähkien keskellä ja että hän on kaunein tyttö, minkä ihmis-silmä ikinä voi nähdä. Marysian kauneus tuotti Wawrzonillekin etuja. Hän oli ottanut maakappaleen, jossa metsä oli harvimmillaan eikä kukaan ollut asettunut vastaan, sillä kaikki pojat olivat olleet hänen puolellaan. Moni häntä auttoi, milloin puunhakkuussa, milloin sahaamisessa, milloin pirtin salvamisessa. Vanhus joka oli viisas, kyllä ymmärsi yskän. Tuontuostakin hän virkkoikin:
— Minun tyttöni kulkee niityllä kuin liljankukka, hän on kuin neiti ja kuningatar. Minä annan hänet sille, jolle hyväksi näen, mutta ei häntä kelle tahansa anneta, sillä hän on tilanomistajan tytär. Sille, joka minua nöyrinten kumartaa ja parhaiten miellyttää, sille minä hänet annan, mutta en millekään maankiertäjälle.
Kaikki jotka häntä auttoivat, luulivat edistävänsä omaa asiaansa.
Wawrzonilla oli paremmat päivät kuin muilla. Hänellä olisi ollut syytä olla aivan tyytyväinen, jos Borowinan tulevaisuudesta vaan olisi ollut toivoa. Mutta siellä kävivät asiat päivä päivältä sekavammiksi. Kului muutamia viikkoja. Aukealla oli kyllä suuret määrät hirsiä, maa oli lastujen peitossa ja siellä täällä kohoili jo rakennusten keltaisia seiniä; mutta suoritettu työ oli leikintekoa sen rinnalla, mikä vielä oli suorittamatta. Metsän vihriä seinä eteni hitaasti kirvesten tieltä. Ne jotka reippaalla mielin olivat lähteneet syvemmälle korpeen, toivat sieltä kummallisia tietoja. He väittivät ettei tällä metsällä ollenkaan ole loppua, että tuolla etempänä on hirveitä soita ja rämeitä, joitten vedet puitten alatse punoutuvat toisiinsa, että siellä asuu peikkoja, että häijyt henget humuavat pensaissa, että käärmeet pihahtelevat: "pois siitä!" ja että takkiaiskasvit käyvät kiinni vaatteisiin eivätkä päästä eteenpäin. Muuan chicagolainen poika kertoi nähneensä pirun omassa persoonassaan, kun se nosti hirveätä, pörröistä päätään suosta ja murisi. Mutta poika oli pelästynyt niin, että tuskin löysi takaisin leiriin. Siirtolaiset Texasista selittivät, ettei se ollut muu kuin buffelihärkä, mutta sitä ei hän ottanut uskoakseen. Tässä onnettomassa tilassa muuttui pelko taikauskoksi. Muutamia päiviä pirun näyttäytymisen jälkeen läksi kaksi reimaa miestä metsään, eivätkä he sen koommin palanneet. Muutamat saivat liiasta työstä säryn selkäänsä. Sitte he sairastuivat kuumeeseen. Riidat maakaistaleista yltyivät siihen määrään, että tappeluissa vuodatettiin verta. Siltä, joka ei ollut merkinnyt karjaansa, veivät toiset siirtolaiset elukat. Leiri hajosi, vankkurit kuljetettiin eri haaroille aukeaa, sillä jokainen pyrki naapuristaan niin kauvas kuin suinkin. Kukaan ei ottanut paimentaakseen karjaa. Lampaita alkoi hävitä. Se seikka vaan selveni selvenemistään, että ennenkuin suo sulaa, niin kurki kuolee; ennenkuin elo metsäisillä saroilla alkaa vihannoida ja kantaa satoa, loppuvat ruokavarat ja uhkaa nälkä. Epätoivo valtasi mielet. Kirveeniskut harvenivat harvenemistaan, sillä miehiltä puuttui kärsivällisyyttä ja rohkeutta. Olisihan sitä vielä tehnyt työtäkin, jos joku olisi sanonut: "tuo tuossa on sinun omaasi". Mutta kukaan ei tietänyt, mikä paikka kullekin kuului. Oikeutettu suuttumus nousi asiamiehiä vastaan. Ihmiset väittivät, että heitä oli houkuteltu korpeen kuolemaan. Vähitellen kaikki, joilla vielä oli roponenkin taskussa, istuutuivat vankkureihin ja läksivät Clarcsvilleen. Mutta useimmat olivat panneet viimeiset varansa tähän yritykseen eivätkä enään voineet palata entisille asuinsijoilleen. He vääntelivät käsiään ja katselivat täydellistä perikatoa silmiin.