— Marysia, mutisi vanhus, — jo minä tunnen, että kuolema astuu minua kohti metsästä; sinä jäät yksin maailmaan, orpo raukka. Jumala rankaisee minua suurten syntieni takia, kun läksin tuomaan sinua merten taakse kadotukseen. Vaikeaksi minulle tulee lähtö…
— Isä kulta, vastasi tyttö, — Jumala minua olisi rangaissut, jollen olisi lähtenyt kanssanne.
— Kunhan ei minun tarvitsisi jättää sinua yksin, kunhan saisin siunata sinut miehelään, niin minun olisi helpompi kuolla. Marysia lapseni, mene tuolle Mustalle-Kotkalle, hän on hyvä poika, hän ei hylkää sinua.
Musta-Kotka oli Texasin parhaita pyssymiehiä. Vanhuksen sanat kuullessaan heittäysi hän polvilleen.
— Isä, huudahti hän, — siunatkaa meidät! Minä rakastan tyttöä kuin silmäterääni ja suojelen häntä.
Hän loi Marysiaan kotkankatseensa, ihastuneena ikäänkuin hän edessään olisi nähnyt taivaankaaren, mutta tyttökin lankesi polvilleen vanhuksen eteen ja lausui:
— Älkää panko minulle pakkoa, isä: sille minä menen, joka minut on kihlannut, taikka en kenellekään.
— Sille, joka sinut kihlasi et sinä mene, sillä hänet minä tapan. Minulle sinun täytyy tulla tai et kenellekään, puhui Kotka. — Kaikki täällä hukkuvat ja sinä hukut myöskin, ellen minä sinua pelasta.
Musta-Kotka oli puhunut totta. Perikato oli ovella. Viikot vierivät, ruokavarat loppuivat. Ruvettiin teurastamaan työjuhtia. Kuume vei yhä uusia uhreja. Vuorotellen ihmiset kiroilivat korpea, vuorotellen korottivat äänensä huutamaan pelastusta taivaasta. Eräänä sunnuntaina heittäysivät miehet, naiset ja lapset nurmikolle veisaamaan ja sadoista suista nousi nyt huokaus: "Pyhä Jumala, Pyhä ja voimakas ja kuolematon, armahda meitä!" Metsä lakkasi heilumasta, lakkasi humisemastakin ja jäi kuuntelemaan. Vasta kun veisuu vaikeni, alkoi taas kuulua huminaa, äreää ääntä, ikäänkuin metsä olisi puhunut: minä täällä olen herra, minä täällä olen valtias.
Mutta Musta-Kotka, joka tunsi metsän, avasi mustat silmänsä selkosen selälleen ja loi siihen ylpeän katseen.