— No, no, huusi hän ääneen, — pannaan hampaankoloon.
Ihmiset katselivat kaikki Kotkaan ja jonkillainen lohdun tunne hiipi heidän sydämiinsä. Ne, jotka hänet tunsivat Texasin ajoilta, luottivat häneen suuresti, sillä hän oli Texasissakin kuuluisa pyssymies. Se poika oli elänyt arojen villiä elämää, hän oli jykevä kuin tammi. Karhunkin kanssa hän rupesi kaksintaisteluun. Sant-Antoniossa, missä hän sittemmin oli asunut, tiedettiin, että kun hän heitti pyssyn olalleen, saattoi hän viipyä erämaassa pari kuukautta, mutta aina hän palasi terveenä ja reippaana. Häntä oli ruvettu sanomaan "mustaksi" sentähden, että aurinko oli polttanut hänen ihonsa ihan tummaksi. Oli kerrottu hänen rosvonneen Mexicon rajoilla, mutta se ei ollut totta. Hän kävi aina puettuna eläinten nahkoihin ja oli käyttänyt indiaanilaista päänahkaakin koristuksenaan, kunnes paikkakunnan rovasti oli uhannut häntä pannakirouksella. Täällä Borowinassa ei hän ollut huolehtinut eikä välittänyt mistään. Metsä hänelle antoi sekä ruuan että juoman ja vaatteet. Mutta kun muut ihmiset rupesivat epäilemään ja joutuivat suunniltaan, niin hän ryhtyi työhön ja toimeen ja oli kuin kala vedessä. Texasilaiset pysyttelivät hänen ympärillään. Kun hän sitte rukouksen aikana keskusteli metsän kanssa, ajattelivat ihmiset: kyllä siitä nyt jotakin tulee.
Aurinko laski. Korkealla, mustien sykomorien oksien välillä paloi vielä jonkun aikaa loistava iltarusko. Vähitellen se himmeni ja sammui. Tuuli kääntyi etelään, pimeä lankesi maille. Kotka otti pyssynsä ja läksi metsään.
Oli jo yö, kun ihmiset syvältä metsän sisästä äkkäsivät suuren kultaisen tähden, ikäänkuin aamuruskon eli nousevan auringon. Se kasvoi hirvittävällä nopeudella ja sen väri kävi veren karvaiseksi.
— Metsä palaa! metsä palaa! nousi leirissä huuto.
Suurissa parvissa tulla liihotteli lintuja joka taholta, rääkkyen, kirkuen ja vikisten. Karja leirissä rupesi surkeasti mylvimään, koirat ulvoivat, ihmiset juoksivat sinne tänne, peläten että kulovalkea leviää leiriin päin; mutta kova etelätuuli vei liekit päinvastoin pois aukealta. Metsään syttyi jo toinen punainen tähti, syttyi kolmaskin. Molemmat valautuivat pian ensimmäiseen ja tulipalo leveni hirvittävällä nopeudella. Liekit juoksivat kuin vesi, karkelivat villin viinin ja köynnöskasvien kuivaneita runkoja myöten ja ravistelivat lehtiä puista. Tuuli tarttui palaviin lehtiin, nosti ne tulisina lintuina ilmaan ja läksi lennättämään yhä etemmäksi.
Sykomorit kaatuivat paukkuen ja rytisten liekkien keskellä. Punaiset tulikäärmeet kiertelivät pitkin korven povea. Rätinä ja räiskinä, taittuvien oksien pauke, valkean kumea tohina, lintujen kirku ja petojen karjunta täytti ilman. Taivasta tavottelevat puut, muuttuneina tulisiksi patsaiksi ja pylväiksi, huojuivat. Syttyneet köynnöskasvit irtaantuivat puista, vääntyivät kiemuroiksi, heiluivat edestakaisin ja kuljettivat tulta ja kipinöitä puista puihin, ikäänkuin olisivat olleet saatanallisia käsivarsia. Taivas kävi tulipunaiseksi, olisi luullut tulipalon raivoavan sielläkin. Yö oli valoisa kuin päivä. Vihdoin kaikki liekit valautuivat yhdeksi ainoaksi tulimereksi ja lensivät metsän läpi kuin kuoleman huokaus eli Jumalan vihan myrsky.
Savu, kuumuus ja palaneen käry täytti ilman. Vaikkei leiriä uhannutkaan vaara, niin ihmiset kuitenkin huusivat ja kirkuivat, kunnes äkkiä kulon laidasta, liekkien ja kipinöiden joukosta astui esiin Musta-Kotka. Hänen synkät kasvonsa olivat ihan noessa. Kun ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen, nojausi hän pyssyynsä ja virkkoi:
— Ei teidän enään tarvitse raataa. Minä olen polttanut metsän. Huomenna tapaatte tuolta puolen peltomaata niin paljon kuin vaan haluatte.
Sitte hän kääntyi Marysian puoleen: