— Nyt sinun täytyy ruveta omakseni, sillä minä olen polttanut metsän.
Kuka täällä on minua väkevämpi?
Tyttö vapisi kuin haavan lehti, sillä kuu paistoi Kotkan silmiin ja hän oli hirveä katsella…
Ensi kertaa Marysia Amerikassa kiitti Jumalaa siitä, että Jasko oli kaukana Lipincessä.
Tohisten eteni valkea etenemistään; päivä valkeni raskaassa pilvessä. Aamun tullessa koettivat muutamat miehet liketä kulomaata, mutta kuumuus teki sen mahdottomaksi. Seuraavana päivänä oli ilmassa niin paksulta sumua, ettei ihminen parin askelen päästä voinut toista erottaa. Yöllä rupesi satamaan vettä ja pian uhkasi siirtolaisia täydellinen vedenpaisumus. Mahdollisesti tulipalo oli saattanut ilman väräjämään ja vaikuttanut pilvien kerääntymiseen. Sitäpaitsi on huomattava, että oli kevät, jolloin Missisipin ja Arkansasin soisten jokien varsilla tavallisesti sataa tavattoman runsaasti. Kun lisäksi kaukaisilla vuorilla lumet sulavat, niin paisuvat Arkansasin suot, pienet järvet ja joet. Maa Borowinan kentällä pehmeni ja muuttui ainoaksi suureksi lammikoksi. Ihmiset, joitten päivät pääksytysten täytyi pysyä märkinä, sairastuivat. Muutamat läksivät taasen liikkeelle siirtolasta, päästäkseen Clarcsvilleen, mutta palasivat pian takaisin, tuoden sen viestin, että joki on tulvillaan ja pääsy ulospäin mahdoton. Nyt kävi siirtolaisten tila kamalaksi, sillä heidän tulostaan oli jo kulunut kokonainen kuukausi, ruokavarat olivat loppumaisillaan eikä Clarcsvilleen päässyt noutamaan uusia. Wawrzonia ja Marysiaa kalvoi nälkä vähemmin kuin muita, sillä heitä suojeli Mustan-Kotkan käsi. Joka aamu toi hän heille otuksen, jonka joko oli ampunut tai pyydystänyt ansaan. Seinustalle, jossa Wawrzon makasi, pystytti hän telttansa, suojellakseen vanhusta ja hänen tytärtään sateelta. Täytyihän heidän kiitollisuudella käyttää hyväkseen hänen avuliaisuuttansa, sillä hän itse tarjosi heille apuaan eikä huolinut mistään korvauksesta. Marysiaa vain hän tahtoi.
— Olenko minä nyt ainoa tyttö maailmassa, sanoi Marysia hänelle, — mene ja hae toinen, tiedäthän että minä rakastan toista.
Mutta Kotka vastasi:
— Vaikka vaeltaisin maailman ääriin asti, niin en tapaa sinun kaltaistasi. Sinä olet ainokaiseni maan päällä ja minun täytyy saada sinut omakseni. Miten sinä tulet toimeen, kun vanhus kuolee? Sinä tulet minun turviini, tulet vapaasta tahdosta, ja minä otan sinut niinkuin susi ottaa lampaan, ja kannan metsään, mutta en raatele. Olethan sinä minun omani, ainokaiseni. Kuka minua kieltää sinua ottamasta? Ketä minä täällä pelkäisin? Jos sinun Jaskosi tulee, niin sitä parempi!
Wawrzonin sairauteen nähden taisivat Kotkan sanat vaan osata oikeaan. Vanhus kävi yhä huonommaksi, kuumehoureessaan puheli hän usein synneistään, Lipincestä ja Jumalan tahdosta, joka ei salli hänen nähdä syntymäseutuaan. Marysia itki sekä isäänsä että itseään. Kotka lupasi kihlata hänet ja lähteä hänen kanssaan vaikkapa Lipinceen asti, mutta se oli hänestä kauheaa eikä suinkaan hauskaa. Palata Lipinceen, missä Jasko oli, ja toisen kanssa — ei ikinä! Parempi panna puun alle kuolemaan. Ja sellainen kai hänen loppunsa onkin oleva.
Siirtolaa odotti vielä uusi onnettomuus.
Sadetta tuli kuin kaatamalla. Eräänä synkkänä yönä, kun Kotka, kuten tavallisesti läksi metsälle, alkoi leiristä kuulua hirveitä hätähuutoja: "vettä, vettä!" Kun ihmiset heräsivät unestaan, saattoivat he erottaa suuren, kiiltävän pinnan, joka ulottui silmänkantamiin asti, aaltoillen tuulessa ja loiskien sateen alla. Yön väräjävä, himmeä kajastus valaisi kiitäviä laineita. Rannalta, missä seisoi puunrunkoja, ja palaneesta metsästä, kuului uusien laineiden tohina ja kohina. Ne tulla viilättivät ikäänkuin suuren voiman takaa-ajamina. Leirissä nousi hirveä huuto. Naiset ja lapset rupesivat kiipeämään vankkureihin, miehet juoksivat minkä jaksoivat aukean eteläsyrjälle, missä kasvoi puita. Vesi ei vielä ulottunut polviinkaan asti, mutta se nousi nopeasti. Tohina metsästä päin yhä kasvoi. Sen seasta erottautui hätähuutoja, ihmiset huutelivat omaisiaan ja rukoilivat taivaalta apua. Pian pienemmät eläimet rupesivat juoksemaan edestakaisin, paetakseen aaltojen voimaa, joka kasvamistaan kasvoi. Lampaat uiskentelivat, surkeasti määkien, vedessä, kunnes katosivat metsän puolelle. Vettä tuli kaatamalla, hetki hetkeltä kasvoi hätä. Aaltojen kaukainen kohina paisui mahtavaksi ryskeeksi. Jo alkoivat vankkurit huojua. Tämä ei ollut tavallista kevätsadetta: Arkansas-joki kaikkine sivuhaaroineen oli paisunut yli äyräittensä. Tulva riisti puut juurineen maasta, kaatoi metsät, vei ihmisasunnot, levitti kaikkialle pimeyttä, hävitystä, kuolemaa.